"Ja tämä on vuosi seitsemänkymmentäviisi. Kaksikymmentäkahdeksan pois seitsemästäkymmenestä viidestä — on neljäkymmentäseitsemän, Paul oli silloin pieni palleroinen, sen hyvin muistan. Minä katson neljästäkymmenestäseitsemästä. Kahdeksantoista-neljäkymmentäneljä, neljäkymmentäviisi, neljäkymmentäkuusi. Tässä se on, neljäkymmentäseitsemän. Ja totisesti, juuri se sivu! Katsopas tähän."
Sitten kirkkoherra luki muistiinpanonsa päiväkirjastansa:
"Marrask. 18 — Luvattuani saarnata John Skertonin kirkossa Ravenglassissa minä valmistuin matkalle sinne. Otin tammani, valjastin sen ja lähdin suoraan Tuomas Storsacren luo, joka oli luvannut minulle asunnon. Satoi koko päivän kuin kaatamalla ja minä olin likomärkä ja otin takin päältäni ja annoin sen kuivaa muutaman tunnin. Sitten me söimme illallista ja keskustelimme takan ääressä kello kymmeneen kaikenlaisista asioista, muiden muassa muutamasta Allan Ritsonista, joka äskettäin oli asettunut Ravenglassiin. Tuomas sanoi, että Allan on juuri tullut Skotlannista ja on skotlantilaista sukua ja että hänen vaimonsa on irlantilainen ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka on vasta muutamia kuukausia vanha eikä vielä kävele."
"Niin se juuri oli! Odotahan, tässä on vieläkin enemmän:
"Marrask. 19 — (Rukouspäivä) Menin kirkkoon ja Paljon ihmisiä tuli jumalanpalvelukseen. Kirkkoherra Skerton luki rukoukset ja Tuomas Storsacre tekstit.
"Minä rukoilin ja saarnasin Matt. 23, 24 johdolla ja sitten palvelin Herran pöydässä. Jumalanpalveluksen jälkeen Tuomas esitti uuden naapurinsa Allan Ritsonin, joka pyysi minua luokseen vieraaksi ja päivälliselle. Niin minä menin hänen kanssansa ja näin hänen vaimonsa ja lapsensa — sylivauvan. Rouva Ritson on jonkunlaista kasvatusta saanut nainen ja käyttäytyy erittäin tahdikkaasti. Hänen miehensä on karkea, suora vuoristolainen, vanhaa, hyvää lajia."
"Juuri niin", kertasi kirkkoherra pistäen paperipalan sivun väliin merkiksi.
"Minä ihmettelen, mihin hän sitä tarvitsee", sanoi Greta.
Hän jätti kirkkoherra Christianin katselemaan kirjaansa ja meni ulos asioillensa.
Hän viipyi enemmän kuin tunnin poissa ja kun hän palasi, oli päivä jo loppuun kulunut. Vain kalpea rusko kajasti päivän viime hyvästit maailmalle.