Hugh heitti paperit pöydälle ja nousi kankeasti ylös.
"Suuri Jumala, missä?"
"Täällä, nyt juuri."
Heidän katseensa yhtyivät. Hugh ei vastannut. Hän oli hyvin kalpea. Greta katsoi lumista lyhtyä kädessään. Oliko hän uneksinut? Kaiken on täytynyt olla unta.
Hän vetäytyi takaisin portaille ja vaikeni. Palvelusväki tuli ulos keittiöstä kuiskutellen keskenänsä, ja he katselivat häntä ihmetellen. Sitten hiljainen valitus saapui hänen korvaansa. Hän juoksi rouva Ritsonin huoneeseen. Ovi sinne oli sepposen selällään, tuli paloi takassa ja kynttilä pöydällä.
Suorana lattialla makasi Paulin äiti, kylmänä, liikahtamatta ja tajutonna.
Kun rouva Ritson tuli tuntoihinsa, tuijotteli hän äkkäämättä määrättömään etäisyyteen, ja katseeseen kohosi vähän väliä kauhun ilme. Greta polvistui hänen vereensä ja auttoi häntä nousemaan vuoteeseen. Rouva Ritson ei puhunut, vaan puristi hermostuneesti tytön käsiä, kun tämä kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Silloin tällöin hän vapisi huomattavasti, ja pelokas katse kääntyi alituiseen oveen. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan.
Tunti kului tunnin jälkeen ja yö kävi yhä synkemmäksi. Kiusallinen hiljaisuus vallitsi koko talossa. Vain, keittiöstä kuului joku kuiskausta äänekkäämmäksi kohotettu ääni. Siellä palvelijat supattivat ja supsuttivat koettaen keksiä mitä pöyristyttävimpiä juttuja selitykseksi äskeisille tapauksille.
Hugh Ritson kulki uudestaan ja uudestaan omansa ja äitinsä huoneen väliä. Hänen täytyi alituiseen saada katsella äitinsä kuluneita, kalpeita, tyyniä kasvoja, mutta hän puhui vähän. Hän ei kysellyt mitään.
Greta istui vuoteen vieressä, mutta ei ollut niin kalpea, ei niin tuskaantunut eivätkä kauhukuvat kiduttaneet häntä, niinkuin hänen hoidokkiansa. Puolen yön seuduissa Hugh tuli sanomaan, että Peter oli pappilasta lähetetty häntä noutamaan. Greta nousi, pani takin päälleen ja hatun päähänsä, suuteli äänettömiä huulia ja seurasi Hughia ulos huoneesta.