Hugh otti sen osoittamatta suurempaa mielenkiintoa, pani sen lukematta pöydälle ja meni Gretan kanssa ulos.
Vaunut oli ajettu portaitten eteen, Natt istui ajajan penkillä ja Peter takaistuimella. Lumisade oli lakannut, mutta lunta oli maassa useita tuumia. Maassa ja ilmassa vallitsi mykkä hiljaisuus.
Hugh auttoi Gretan vaunuun ja sitten otti vaunulyhdyn ja valaisi sillä tietä useita kyynäriä hevosen edestä. "Ei näy mitään jälkiä lumessa", hän sanoi koettaen väkinäisesti hymyillä — "ei ainakaan sellaisia, jotka menisivät talosta pois päin."
Greta itsekin oli alkanut epäillä. Hänen teki mielensä kysyä, eikö näkynyt mitään muita jälkiä, paitsi Peterin, mutta jätti sen tekemättä. Jäljet olivatkin olleet ja menneet. Kaikki oli tapahtunut kolmisen tuntia sitten ja nyt oli helppo todistaa olemattomaksi koko asia.
Hugh asetti lyhdyn paikoilleen. "Huusitko sinä", hän kysyi, "kun sinä näit, kun sinä näit — sen?"
Gretaa alkoi hävettää. "Varmaankin minä huusin. Minä en voi kuitenkaan sanoa —"
"Ah, se selittää kaiken. Epäilemättä äiti kuuli sen; ja pelästyi. Nyt minä sen huomaan. Natt, aja pois — kylmä nyt onkin — hyvää yötä."
Greta tunsi kasvojensa hehkuvan pimeässä. Ennenkuin hän ehti tai keksi vastata, he olivat jo matkalla kotia kohti.
Ajoittain hän oli kuulevinaan naurunkikatusta ajajan penkiltä. Natt näytti olevan itseensä täysin tyytyväinen. Tulipalosta lähtien hän oli koettanut seikkoja selitellä ja pannut tapauksia yhteen ja luuli nyt päässeensä tosiasioitten perille. Kun ihmiset sanoivat, että Paul oli ollut palopaikalla, hän nauroi pilkallisesti, sillä tiesihän hän, että tuntia aikaisemmin hän oli jättänyt hänet asemalle. Mutta kun joku ajatus iskee sellaisen miehen aivoihin, kuin Natt, se ei lähdekään sieltä pois niin helposti. Se juurtuu ja muodostuu aivan uudeksi johtaen mitä omituisimpiin päätelmiin. Natt tiesi, että veljesten välillä oli joitakin riitoja. Samoin hän tiesi, että asemalle päästiin kahta tietä, toinen kulki kaupungin, toinen Latriggin kautta. Herra Paulilla saattoi olla omat syynsä olla lähtevinään Lontooseen, mutta jäädäkin kotiin. Natt oli jättänyt hänet nousemaan asemalle kaupunginpuoleisia portaita. Mutta mikä oli estänyt häntä astumasta taas ulos Latriggin-puoleisesta ovesta? Tietysti hän oli niin tehnytkin. Eikä hän ollut hetkeksikään poistunut näiltä main. Hitto vie, miten sokeita ihmiset ovat! Tätä ajatellen Natt heilutteli ja kallisteli viisasta päätään uudestaan ja uudestaan.
Silloin tällöin Natt käänsi viisaan päänsä olkansa yli sinne, missä Peter juhlallisesti vaieten istui ja päästi merkitsevän "hömp". "Totta vie, Peter", hän sanoi kurkaten pelästyneenä ja ollen hätkähtävinään, "oletko se todellakin sinä? Ja minä kun luulin, että se oli kummitus!"