Paul Ritson ei voinut olla Greta Lowtherin velipuoli.
Hugh Ritson luuhahti tuolille, niinkuin olisi saanut ankaran iskun. Kuukausia hän oli mielessään hautonut turhia toiveita. Kosto, jonka hän oli luvannut hylätystä ja häväistystä rakkaudestaan — kosto, jota hän nimitti: rangaistukseksi — olikin ollut vain ilkeätä narripeliä.
Tunnin hän asteli lattiaa edestakaisin tuohtunein kasvoin ja horjahtelevin askelin. Natt palasi pappilasta, pani hevosensa talliin ja pistäysi keittiöön, saadakseen nyt rauhassa lopun yönsä viettää. Hän kuuli levottomia askeleita, jotka samaa jälkeä tuntuivat käyvän edestakaisin, ja alkoi epäillä, olisiko vieläkin jotain hullusti. Vihdoin hän hiipi portaita ylös, avasi äänettömästi oven ja tapasi herransa hehkuvin poskin ja villein ilmein. Mutta utelias, unisilmäinen poika ei ehtinyt tarjota palvelustaan, ennenkuin hänet kiroten potkaistiin ulos. Sekavin tuntein hän palasi keittiöön päättäen etsiä jostakin kaapista virkistyksekseen jotakin miestä väkevämpää, sillä hän tiesi, että sellaiset aina karkoittivat hänen isäntänsä pahantuulen.
Mimmoinen isäntä, sellainen palvelija: Natt lämmitti itsellensä kannun olutta, riisui suuret saappaansa ja istahti nauttimaan takan ääreen, jossa hiilet vielä miellyttävästi hehkuivat.
Hugh Ritsonin makuuhuoneeseen meni ovi hänen seurusteluhuoneestaan. Hän kävi vuoteeseen. Hän koetti nukkua, mutta unenrahtuakaan ei tullut silmään; Tunnin verran hän keturoi vuoteessa, nousi ylös, käveli edestakaisin ja laskeusi uudestaan levolle.
Hän tunsi ensimmäisiä pistoksia omassatunnossansa. Turmeltuneempi mies olisi ottanut helpommin vastaan varmuuden, että pelkkä harhaluulo oli hänen ajatuksiaan niin kauan hallinnut. Mutta häntä tämä erehdys kauheasti kidutti. Parempi mies taas olisi karkoittanut tällaiset ajatukset. Hän ei voinut olla huomaamatta, että se tie, jota hän oli lähtenyt kulkemaan, oli väärä, ja omatunto kehoitti palaamaan siltä pois. Mutta hän päätteli että oli jo mennyt liian pitkälle. Jatkaa sitä oli yhtä helppoa kuin palatakin ja jatkaa hänen täytyi.
Kun hän rehellisesti uskoi, että se mies, jonka maailma tunsi Paul Ritsonin ja hänen veljensä nimellä, oli Gretan velipuoli, hän olisi ilman omantunnon vaivoin voinut olla niiden menojen todistajana, jotka sitoisivat heidät ainiaaksi yhteen ja myöskin erottaisivat iäksi. Silloin hän olisi mielihyviksensä astunut esille ja erotettuaan heidät hän olisi tyynenä katsellut, miten se nainen, joka hänen rakkautensa oli hylännyt, riutuisi lemmenkaipuusta ja ikävästä. Se olisi ollut tuntuva rangaistus ja luonnon ääni hänessä olisi kuiskannut, että hän oli menetellyt oikein.
Mutta kun ei ollut enää mahdollisuutta uskoa, että Greta ja Paul olivat sisar ja veli, tämä toivo petti ja täytyi keksiä keino, miten rangaistuksen muuttaisi kostoksi.
Hänen täytyy mennä pitemmälle, muuten hän ei saisi rauhaa. Sokeat salaiset voimat saattoivat kyllä asettua häntä vastaan, mutta hän voi ja hänen täytyi katsoa totuutta silmiin. Jos hän olisi saanut toteutetuksi sen, mitä oli aikonut, hän olisi ollut roisto, tunnoton roisto.
Hugh Ritson hypähti vuoteestaan. Vesikarpaleet kierivät suurina pisaroina hänen otsaltansa. Kieli suussa tuntui paksulta ja jäykältä. Suuret valtimot kaulassa tuntuivat tulvivan haljetakseen.