Natt oli ajanut tuskin puolitiehen asemalle, kun hän hypähti melkein pois rattailta, niin voimakkaasti omituinen, järkevä ajatus iski hänen mieleensä: Vaunut olivat olleet ulkona jo ennemmin! Hän oli tuskin ehtinyt hymyillä, ennenkuin ajatus synnytti toisen: Ja se on tapahtunut tätä samaa tietä! Tämän jälkeen ajatuksen lento oli nopea. Tuskin puolta penikulmaa tarvittiin, ennenkuin Natt oli selvittänyt itselleen, että Paul Ritson itse oli ajanut tammalla asemalle ollakseen siellä kello kahdeksan aikaan, että voisi pettää tylsämielisiä ihmisiä. Hän oli täysin tyytyväinen tähän tulokseen ja kokonaan unohti sen pikku seikan, mikä olisi vienyt vaunut jälleen kotiin.
Hänen ajaessaan asemalle tervehti häntä eräs odottava vuokra-ajuri:
"Pahapa on tammarääsyn, ukkoseni — kulkea kaksi kertaa puolenpäivän kuluessa semmoinen matka. Luulen nähneeni sen jo täällä ennenkin."
Nattin kasvoille levisi ylhäinen hymy, joka näytti johtavan häntä kiusaukseen sanoa, ettei toinen vaivaisi itseään asioilla, jotka eivät hänelle kuulu. Tämän asemesta hän kuitenkin urahti:
"Tierätkö, kuka tällä viimeksi tuli?"
Odottamatta vastausta Natt heilautti kättään ja ajoi ohi.
Juuri kun kello löi kahdeksan, Lontoon-juna porhalsi asemalle ja minuuttia myöhemmin Paul Ritson ilmestyi näkyville. "Siinä hän tietysti on", ajatteli Natt.
Paul oli verrattomalla tuulella. Hänen kasvoillaan oli kirkkain hymy ja hänen äänessään mitä hyväilevin sointu. Hänen pukunsa lampun valossa näytti rypistyneeltä ja likaiselta.
Hän hyppäsi vaunuun, istahti ajajan puolelle, otti ohjakset ja lähti matkalle iloisesti jutellen.
Siitä oli kuukausia, kun Natt Paulilta oli osakseen sellaista ystävyyttä saanut.