"Liian hyvää ollakseen totta", ajatteli Natt tehden omalla hiljaisella tavallaan huomioita saadakseen koko jutun selväksi.
"Mitäs uutta minun poissa-ollessani?" kysyi Paul.
"Höm!" sanoi Natt.
"Eikö mitään uutta? Eikö kenenkään lehmä ole poikinut? Tamma ei ole pudottanut takajalan kenkäänsä — eikä mitään muutakaan?" kyseli Paul nauraen.
"Minä en tiedä enempää kuin tekään", sanoi Natt vastahakoisella äänellä.
Paul katsahti häneen ja nauroi taas. Sellaisena iltana kuin tämä ei jonkun palvelijan huono tuuli saanut häiritä hänen vapauttavaa iloisuuttansa.
He ajoivat nyt jonkun matkaa puhumatta mitään, äänettömyyttä vain häiritsivät Paulin kehoitukset, kun hän hoputti vanhaa tammaa viemään häntä kiireemmin jonkun luo, joka odotti häntä pappilassa.
Natt alkoi vähitellen päästä synnynnäisestä epäluulostansa, että ihmiset aina narrailevat häntä, ja nähdä asian huvittavan puolen. Kaikissa tapauksissa oli sukkela temppu tämä — tämä Paul-herran kepponen. Ja parasta kaikista oli, ettei siitä tiennyt kukaan muu kuin Natt ja hän itse. Natt alkoi olkansa yli luoda merkitseviä katseita Paulin kasvoihin. Paul katsahti vastaan kummastelevin ilmein, mutta sehän oli vain osa leikistä.
"Pidä vain salassa", Natt ajatteli, "miten me vedämme heitä nenästä."
Eteläpuolella tietä avautui laakso, jota etäämpänä pilviätavoittavat vuoret reunustivat. Mylly oli kummulla parin penikulman päässä, ja öilläkin — paitsi kaikkein pimeimpinä — sen ääriviivat näkyivät taivasta vasten kahden vuoren välistä. Kuuta ei näkynyt, vaikka olikin kuutamon aika, sillä leijailevat pilvet peittivät taivaan.