"Mitäs myllylle on tapahtunut?" kysyi Paul huomattuaan kaukaa sen hävitetyn muodon.
"Ei mitään sitten lauantai-illan, sen mukaan kuin olen kuullut", sanoi
Natt.
"No, mitäs sille silloin tapahtui?"
"Oh, ei mitään, ei mitään — vaikk'en voi sitä vakuuttaa", sanoi Natt tunkeilevasti irvistäen.
"Mitä, poika, siivethän ovat poissa — katso!"
"Enhän sano muuta kuin, että ne ovat. Me tiedämme koko asian, me tiedämme."
Paul katsahti häneen hämmästyneenä. Natt oli juonut, mikään ei ollut sen varmempaa. Likööri menee muutamien ihmisten päähän, mutta Nattin päähän se ei ollut noussut, vaan kasvoihin. Miten idioottimaisesti irvistäen saattoikaan joku katsoa toista suoraan silmiin!
Mutta Paulin sydän oli täynnä onnea. Hänen sydämensä haltija oli horjumatta valta-istuimellaan. Nattin kasvot olivat ärsyttävän naurettavat eikä Paul voinut olla hymyilemättä silmätessään niihin. Sitten Nattkin nauroi, ja he molemmat nauroivat — kumpikin toisilleen — ei kumpikaan toisen kanssa. "Minä en tiedä mitään, minä en tiedä. Oh, en!" mutisi Natt partaansa. Kerran hän virkkoi tämän huomautuksensa ääneenkin.
Kun he tulivat pappilaan, Paul nousi seisoalleen, antoi ohjakset
Nattille ja hyppäsi alas.
"Älä odota minua", hän sanoi, "aja kotiin."