Vanha mies oli syvästi liikutettu, mutta hän oli mitä suurimmassa määrässä epäitsekäs olento. Hän ymmärsi sangen vähän siitä, mitä jo oli tehty tai tehtäisiin. Mutta hän sanoi: "Jumala siunatkoon teitä ja olkoon teidän kanssanne", vaikka hänen oma haavoitettu sydämensä vuosi verta. Greta polvistui hänen tuolinsa ääreen ja suuteli iän ja vaivojen uurtelemia kasvoja, jotka nyt uivat kyynelissä. Sovittiin, että vihkiminen tapahtuisi perjantaina. Nyt oli keskiviikon jälkeinen yö.
Paul nousi ja asteli ovelle, ja Greta seurasi häntä eteiseen.
"Teet hyvin, kun jätät kaikki veljellesi", hän sanoi.
"Emme puhu siitä nyt", vastasi Paul.
"Mitä teidän välillänne on tapahtunut?" kysyi Greta.
"Toisella kertaa, lemmittyni."
Greta muisti Hugh Ritsonin omituisen uhkauksen. Pitäisikö hänen ilmoittaa se Paulille? Hän oli melkein tekemäisillään sen, kun hän kohotti katseensa Paulin kasvoihin. Niiden murtunut, eloton ilme ehkäisi häntä. Ei nyt. Se olisi julmaa.
"Minä tiesin, että kummallisia enteitä oli olemassa", sanoi Paul, "ja nyt se kauhea on tapahtunut."
Hän astui yli kynnyksen ja saapui pihalle. Lumi peitti vielä maata ja pakkanen oli sen jäädyttänyt. Kävi vinha tuuli, joka humisi ja huokaili jäisissä, lehdettömissä puissa. Kuu pilkisti taas synkän pilven raosta. Samalla lankesi avoimesta ovesta takan punerva valo hänen kalpeille kasvoillensa.
Greta läähätti. Väristys kävi hänen lävitseen. Tuossa hänen edessään, silmä silmää vasten, olivat taaskin samat kasvot, jotka hän oli nähnyt Ghyllissä.