XIV LUKU.
Paul palasi kotiin murtunein sydämin ja masentunein mielin. Hän istahti alakuloisena tuolille ja kaikki tuntui tyhjältä. Kun palvelijat puhuivat hänelle, hän kohotti heihin kaksi surun sumentamaa silmää ja vastasi lyhyesti heidän kysymyksiinsä. Palvelijatar laittoi pöytään illallisen ja ilmoitti, että se on valmis. Kun hän palasi korjaamaan sitä pois, oli se koskematta. Paul nousi äitinsä huoneeseen ja istui kylmän takan ääreen. Kynttilä, jonka hän oli mukanaan tuonut, paloi loppuun.
Keittiössä palvelijat ja peltotyöläiset seurustelivat kauan ja keskustelivat ahkerasti. "Mikä Paul-herraa vaivaa?" "Tullut ehkä pettymyksiä rakkausasioissa." "Kuka niiden naisten oikkuja tietää?" "Mihin talon rouva on mennyt?" "Ehkä ostamaan uutta pukua." "Kukapa tietää, vaikka alkaisi vielä tytöksi pukeutua?" "Ekkös kuullut mitään kyyritessäs' rouvaa asemalle Reuben?" "En, en kerrassa mitään." "Ekkös sinä ollut kyyriss' asemall' tän' iltana?" "Enhän sanokkaan, etten ollut." "Tapasitko sinä herra Hughin tänä aamuna, Natt?" "Älkää kyselkö Nattilta, hänen kielens' on sirottu tän'iltana. Hän juttelee kaikk' ittelleen — kiroaa joskus ja mutisee omaan partaans'."
Kun palvelijat olivat käyneet levolle ja koko talossa oli hiljaista, Paul vielä istui äitinsä huoneessa. Ei kenkään muu kuin hän itse tiennyt, niitä hän kärsi sinä yönä. Hän koetti selvitellä sitä onnettomuutta, joka oli hänen osaksensa tullut. Miksi hänen äitinsä oli sulkeutunut luostariin? Miksi hänen rakkautensa poikaansa vaati häntä jättämään hänet? Koettaa etsiä vastausta näihin kysymyksiin oli samaa kuin kolkuttaa hautaholviin: ääni, joka olisi voinut vastata, oli vaiennut. Ei tullut mitään muuta vastausta kuin synkkä, raskas ontto kaiku hänen epävarmaan koputukseensa. Kaikkialla ammotti tylsä sokea tyhjyys, josta ei ollut ulospääsyä eikä kuulunut sanaakaan vastaukseksi.
Tästä horroksesta hänet herätti harhanäky, joka tänä yönä monta pitkää tuntia poltti hänen aivojaan kuin sulatettu lyijy. Kasvot, jotka Greta oli nähnyt ja varmaankin olivat ilmestyneet hänen äidilleen, näyttivät nyt kohoavan hänen eteensä, kun hän siinä istui yksinäisessä huoneessa. Hän näki omat kasvonsa, kuin olisi katsellut niitä peilistä. Ei edes yön pimeys voinut salata sitä. Selkeänä ja kirkkaana kuin päivällä se hohti ja hehkui tässä pimeässä huoneessa. Hän sulki silmänsä karkoittaakseen sen pois, mutta yhä se oli hänen edessään. Se oli hänessä itsessään. Se oli tulella poltettu hänen aivoihinsa. Hän vapisi pelosta, hän, joka ei koskaan ennen ollut tiennyt, mitä pelko on. Se vaikutti häneen, kuten hänen oma kummituksensa.
Hän tiesi, että se oli vain mielikuvitusta, mutta mitkään mielikuvat eivät koskaan ole olleet niin kauheita. Hän nousi ylös paetaksensa sitä, mutta se seisoi hänen edessänsä silmä silmää vasten. Hän lysähti taas istumaan, ja se istahti hänen luokseen kasvot vasten kasvoja.
Sitten se muuttui. Hetkeksi se katosi värisevään usvaan, ja hänen tuijottavan katseensa jännitys laukesi. Miten siunattu olikaan tämä hetken lepo! Hänen ajatuksensa kääntyivät äitiin. "Jos joskus maailma pilkkaisi sinua äitisi nimellä, niin muista, että hän vieläkin on sinun äitisi, joka rakasti sinua viime hetkeensä saakka." Rakas, pyhä sielu, vähän on pelkoa siitä, että hän sen unohtaisi! Vähän on pelkoa, että viisas maailma koskaan saisi tahrata tätä pyhää rakkautta! Hellyyden kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja niiden sumun läpi hän oli näkevinään äitinsä edessään. Hänen päänsä oli painunut, ja kaikki kuluttava häpeä näytti nostavan punan hänen kalpeille kasvoilleen. Sitten hänelle selvisi, että äitiin tuijottivat toiset silmät, tuijottivat sydämen syvimpiin kätköihin ja säikyttivät hänet kuoliaaksi, pitäen auki raskaat silmänluomensa, jotka eivät koskaan sulkeutuisi uneen. Hän katsahti ylös — hänen oma varjonsa tuijotti ääneti heihin molempiin.
Paul hypähti seisoalleen ja juoksi ulos huoneesta. Varmaankin äidin henki yhä asui tässä hylätyssä asunnossa. Varmaan tuo oli se varjo, joka hänet oli pois karkoittanut. Suuret vesikarpalot juoksivat hänen otsaltansa. Hän meni ulos talosta. Raskaat, mustat pilvet purjehtivat taivaalla myrskyn mukana. Niiden takaa pilkahtivat silloin tällöin kuun kalpeat kasvot.
Hän kulki Caledalen juurella metsässä ja kuunteli, kuinka tuuli huokaili ja kohahteli jäisissä oksissa. Joka toisella askelella hän katsahti taaksensa. Mutta vihdoin hän näki sen, mitä oli katsellut: se kulki askel askelelta hänen rinnallaan.
Hän asteli hitaasti pois metsästä eikä uskaltanut juosta. Vuori kohosi melkein äkkijyrkkänä hänen edessään päättyen epätasaisiin jäätikköihin, joiden välillä ammotti synkkiä kuiluja. Hetkisen valaisi sitä kuu ja sen valossa hän näki kaikki selvänä. Ajattelematta; mitään hän alkoi ilman päämäärää kiivetä. Työ oli vaivalloista minä aikana tahansa ja niillekin, jotka olivat tottuneet vuorille kiipeämään. Vaiva ja valppaus karkoittivat harhakuvan, ja vapautunut ajatus kääntyi Gretaan. Mitä olisi nyt elämä ilman Gretan rakkautta? Sarja toisiaan seuraavia onnettomuuden päiviä. Greta oli hänen menetetyn elämänsä pelastaja, hänen elämänsä kevät ja päivänpaiste, Ihmeellinen hellyyden puuska yllätti hänet ja sydämessään hän siunasi häntä. Täällä vuorella hän oli näkevinään lemmittynsä sivullansa, mutta heidän välilleen, erottamaan heitä kohosi samainen aave.