Itäpuoli taivasta oli pimeä, mutta kaukaisista hiilihaudoista välkkyi valoa. Lepuuttamatta jalkojaan Paul asteli valoa kohden. Ja hänen kasvojensa varjo asteli hänen rinnallansa. Kun tuuli puhalsi, se vihelsi hänen korvissaan, ja se kuului tässä autiudessa kuin hänen rinnallaan kulkevan olennon hiljainen itku.
Vanha loordi Fisher oli entisessä toimessaan, ja hiilloksesta hohtava valo toi nähtäville hänen kuluneitten kasvojensa monet poimut ja uurteet.
"Ootteko se te, herra Paul?" hän kysyi henkeänsä haukkoen ja yskien savun seassa ja huutaen niin, että se kuului tuulen pauhinan yli.
Hänen seistessään siinä ei Paulia harhakuva enää vaivannut. Se oli ollut heräävä kuvitelma, joka oli saanut alkunsa Gretan kertomuksesta ja vahvistunut siitä hermokiihoituksesta, jonka hänen äitinsä pako oli synnyttänyt. Matthewin läsnäolo auttoi karkoittamaan sitä. Ukon nöyrä ulkomuoto kuvasi hänen murtunutta mieltänsä. Myrsky oli repäissyt irti maasta hänen ainoan juurensa. Hän oli vain paljas, ruhjottu runko, joka oli heitetty maahan ja jolla ei ollut enää voimaa juurtua uudestaan. Hän oli vanha eikä hänellä ollut mitään toivoa. Sittenkin hän eli ja teki nöyrästi työtä. Paulin oma asema oli toinen. Kohtalo oli heittänyt hänen purtensa tuntemattomalla merellä salakallioihin. Mutta hän oli nuori, hänen suonissaan virtasi elämänvoima, ja rakkaus antoi tukea. Häntä oli vain kiusannut turha kuvitelma, kiduttanut pelon herättämä tuska.
"Hyvää yötä, Matthew!" hän huudahti yli tuuleni kohinan ja katosi yöhön.
Hän tahtoi mennä kotiin nukkumaan, niin että kuume häviäisi hänen suonistaan. Hän astui tielle, ja kaivosten koneitten yksitoikkoinen ääni vähitellen lakkasi kuulumasta hänen korviinsa. Hän kulki kylän ohi. Tiet olivat tyhjät, ja kumeina kaikuivat hänen askelensa. Suuret varjot lankesivat häneen, kun kuu silloin tällöin vapaasti pääsi paistamaan pilvien takaa Eräästä akkunasta loisti tuli. Siellä rouva Truesdalen kärsivä henki kamppaili viime hetkiänsä. Tuuli tyyntyi ja vinkui taas ja joskus se kuului lapsenitkulta hänen korvissaan yön yksinäisyydessä.
Hän asteli harvakseen tai hyökkäsi kiivaasti pimeää tietä yhä eteenpäin. Etäältä Ghyllistä kuului koirien haukuntaa. Omituiset pilvenmöhkäleet leijailivat taivaalla, ja ajoittain pilkisti kuu esille. Koko taivas oli kuin musta tukka, johon oli siroteltu sinne tänne hopeasuortuvia. Mutta yhdellä kohtaa tiellä kuu paistoi kirkkaana ja valoisana. Se oli kuin johtotähtenä hänen edessään. Hän kiiruhti askeleitaan, kunnes tuli sinne kuun valaisemalle kohdalle. Sitten se valo muuttui toiseen paikkaan: nyt se valaisi kirkkomaata. Hänen isänsä hauta oli vain muutamien askelten päässä tieltä.
Mikä näkymätön voima oli ajanut häntä tänne? Tahtoiko tämä johtaa häntä ymmärtämään, että kaikki kohlut, joita kohtalo on hänelle varannut, ovat tutkimattomalla tavalla seurauksia hänen isänsä teoista? Hänen mieleensä muistui taas hänen isänsä kuolinyö. Hän ajatteli äitinsä tunnustusta — tunnustusta, joka oli kauheampi tehdä ja musertavampi kuunnella, kuin mikään äiti oli koskaan tehnyt tai poika kuunnellut. Ja tämän yön kärsimykset, olivatko ne vain yksi rengas ihmeellisessä kohtalon ketjussa?
Älköön ihminen luulkokaan, että saisi jättää leikkaamatta ne ohdakkeet, jotka hänen isänsä elämässään on kylvänyt. Jos Jumalan viha ei kohtaisikaan häntä kaikessa ankaruudessaan, maailma pahuudessaan ei kuitenkaan unohda, että isäin pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen.
Paul läheni pientä porttia ja astui kirkkotarhaan. Yökastepisarat hänen kasvoillaan eivät olleet kylmemmät kuin hänen kyyneleensä, kun hän polvistui isänsä haudalla. Sinä hetkenä hän kirosi maailman ja sen julmat lait. Sitten hänen sydämeensä salaa hiipi ajatus, joka myrkyllään turmeli hänen rakkaimman muistonsa: hän ajatteli katkeruudella isäänsä.