Silloin ihmeellinen kammo käsitti hänen mielensä. Hän näki, vaikka vielä muistonsa silmillä, että hirviö oli palannut. Hän tiesi, että se seisoi yötaivasta vasten kuin aavemainen hautapatsas. Mutta kun hän kohotti katseensa, näki hän vieläkin kauheampaa. Kasvot olivat hänen edessään, mutta nyt ne olivat kuolleen kasvot. Hän näki oman ruumiinsa oikaistuna isänsä haudalle. Hänen päänsä retkahti kylmälle turpeelle. Hän makasi hautapengermällä kuin kuollut. Silloin hän tiesi, että ylhäällä oli määrätty, että hänen isänsä synnin tuli luoda ikuinen varjo hänen elämäänsä. Kaikissa elämänsä vaiheissa tuli hänen kulkea kantaen orjana synnin kuormaa, joka ei johtunut hänen omista töistänsä. Syntiperintö oli hänen kohtalonsa, ja synnin palkka on kuolema.
Oliko ihme, että hetkellä, jolloin hänen elämänsä tie näytti kulkevan synkinten varjojen kautta — kun isän ihana muisto, jonka oli äidin sylissä leikkiessään sieluunsa saanut, oli vain katkera harhakuva, joka kantoi kostoa povellaan — oliko silloin ihme, että rauha laskeusi kuin kyyhkynen taivaasta hänen sieluunsa?
Hänen tuntiessaan itsensä orvoksi, joka ei kuitenkaan vielä ollut orpo — joka oli tuomittu tuskassa kiemurtelemaan kuin maan mato maailman liejussa, mies heräsi hänessä ja hän kerralla karkoitti pois pelon, joka häntä kidutti.
Tämän voiman hän sai siitä tiedosta — hänhän oli karu ja oppimaton mies, vaikka omasikin voimakkaan hengen — että on olemassa korkeampi voima kuin kohtalo, että myrskyisimmälläkin merellä on mestarinsa, että kulkuri, jonka hyökylaine on heittänyt oudolle rannalle, ei ole joutunut sinne sattumalta eikä yksin.
Ja Jumalan enkeli tuntui kuiskaavan hänen sydämeensä Hagarin ja hänen poikansa tarinan — kuinka poika oli isänsä esikoinen ja kuinka toiseksi syntyneestä tuli perillinen — kuinka vaimo ja poika ajettiin pois ja kuinka he olivat menehtyä kurjuuteen — kuinka vihdoin kuului taivaasta huuto: "Jumala on kuullut pojan rukouksen, ole hyvässä turvassa."
Harhakuvan synnyttämä kauhu oli hävinnyt. Se ei enää koskaan tulisi takaisin. Paul asteli kotiin takaisin, sulkeutui omaan huoneeseensa ja nukkui rauhallisesti.
Kun hän heräsi, säteili talvinen aurinko noustessaan punaisena ja keltaisena Ankerias-kallion huipuissa. Alasimen kalke kuului yli laakson. Lampaat kiipeilivät jäätyneen tunturin rinteillä. Kirveiden kalke kuului metsästä ja yhtyi kuulakassa aamuilmassa luonnon mahtavaan kuoroon. Koleasti jyrisivät Nattin rattaat jäisellä tiellä. Punarinta-satakieli istui akkunan ulkonemalla päästellen kurkustaan riemukkaita aamusäveleitä. Viime yö oli siirtynyt ikuisuuteen eivätkä sen kauhut koskaan enää voineet palata. Hänen edessään oli päivä, maailma, elämä.
XV LUKU.
Tänä päivänä — häiden edellisenä päivänä — olivat kaikki juorujen kielet Newlannissa aamusta iltaan ahkerassa toimessa. Natt oli lähetetty kiertämään ympäri laaksoa ja kutsumaan maanviljelijöitä, heidän vaimojaan, poikiansa ja tyttäriänsä. Kirkkoherra Christian itse kulki kutsujana köyhien kodeissa.
"'Köyhät teillä aina ovat', mutta kaikkialle niitä ei kutsuta eikä aina ole Galilean Kaanaan häitä", oli hän lähtiessään Gretalle sanonut.