Gubblum heitti ohjakset ja seurasi heitä. Mutta kun portaat eivät ole poneja varten, Tuomas oli pakotettu poneinensa kahlaamaan virran yli. Lopettamatta hetkeksikään marssiansa hän antoi ponille potkun jaloillansa, ja se astui vastahakoisesti etujaloillansa virtaan. Mutta tuskin se oli ottanut kahta askelta ja vettä tullut polveen asti, kun se, joko kylmän vuoksi, tai astuttuaan pyörivälle kivelle, tai pelästyneenä soittajan potkusta, tai viisaitten kielellä suorastaan ilkeydestä, heilauttaen takapuolensa koholle ja samalla painaen päänsä alas heitti musikantin päänsä yli virtaan.
Raikuvan ilon vallitessa Tuomas Kyttyräselkä vedettiin likomärkänä vastaiselle rannalle, ja viulu pelastettiin myöskin lekottelemasta myötävirtaan.
Nyt tämä odottamaton seikkailu johti soittajataiteilijan ihastuttavasta tehtävästä ajattelemaan jokapäiväisempiä postinkantajan velvollisuuksia. Hän pisti kätensä taskuunsa, tunsi kuin olisi pistänyt sen ankeriaskonttiin ja veti esille asianajajan kirjeen. Se oli ihan märkä, ja päällekirjoituksen muste oli alkanut arveluttavasti levitä.
Tuomas Kyttyräselkä lähti juoksemaan. Säikähdyksissään hän jätti kiusalliset ystävänsä, kiiruhti kirkkoon, hyökkäsi sakastiin, jossa tiesi tulen palavan, ja alkoi kuivata kirjettä. Vesi oli liottanut liiman, ja kuori oli avautunut.
"Helpomminpahan kuivaa", ajatteli Tuomas, veti arvelematta kirjeen ulos ja alkoi kuivata sitä tulen edessä. Paperi höyrysi, kuten Tuomaskin, kun hän kuuli vaununpyörien jyrinää tieltä, ja yleinen huuto ja karjunta ilman kursasteluja mainitsi hänen oman nimensä: "Mihin se soittaja, tomppeli, katosi?" tai jotakin muuta yhtä vaikuttavaa.
Tuomas tiesi, että hänen täytyisi olla portilla ottamassa morsianta iloisin sävelin vastaan. Mutta kirje ei ollut vielä kuiva. Hetkeäkään ei saanut hukata. Tuomas levitti kirjeen ja kuoren kaminan reunalle aikoen pian palata niitä hakemaan ja hyökkäsi viuluineen ulos täyttämään taiteilijavelvollisuuttaan.
Tuomas Kyttyräselän lähdettyä sakastista saapui sinne kirkkoherra Christian. Kirkkoherra näki paperit uunin korvalla, otti ne käteensä ja kaikessa viattomuudessaan luki ne. Kirje oli näin kuuluva:
"Morleyn Hotelli. Trafalgar Square, marrask. 28 p:nä.
Rakas Bonnithorne! Mies, joka silloin oli Newlannissa, on Paul Lowther, Gretan velipuoli. Paul Ritson on minun oma veljeni, minun isäni poika. Pidä tämä omana tietonasi, kuten suojelet sielusi autuutta,; kunniaasi tai kukkaroasi, tai mitä muuta tahansa, jota pidät suurimmassa arvossa. Sähkötä minulle heidän hotellinsa nimi, jossa he aikovat Lontoossa asua ja junan aika, jolla he lähtevät etelään sekä ilmoita, kuka jos joku on heidän kanssaan. Sinun
Hugh Ritson.