"Mutta menethän sinä joskus ulos — kylään — Lontooseen?" kysyi Hugh.
"En, minä en milloinkaan mene ulos — en koskaan nyt."
"Ovatko sinun silmäsi sitten todellakin pahemmat?"
"Ei se ole minun silmäini vuoksi. Mutta sillä ei väliä. Oi, minä tiesin, ettet sinä unohtaisi minua. Vain joskus iltaisin, kun hämärä hiipi sisään ja minä istuin ihan yksin takan ääressä, minä ajattelin: 'Hän ei välitä minusta. Hän ei tule minua hakemaan.' Mutta se ei ollut totta, eihän?"
"Kas, no ei, tietysti ei."
"Ja sitten kun lapset tulivat — tuon naapurin lapset — ja minä panin niitä nukkumaan ja ne pikku lemmikit lukivat siunauksensa, ja minä koetin myöskin rukoilla, niin silloin, silloin" — hän katsahti arasti ympärilleen ja kuiskasi — "oli kuin joku olisi sanonut: 'Miksi hän jättää minut yksin — olinhan minä niin onnellinen?'"
"Sinä olet sairas, pikku raukka, mutta sinä tulet vielä onnelliseksi — olethan sinä onnellinen nyt, etkös olekin?" sanoi Hugh.
Tytön silmät, sumeat ja punaiset, kirkastuivat ja niistä loisti hellä rakkaus, kun hän käänsi ne häneen, ja koko olemus kertoi täydellisestä onnesta.
"Ah!" hän sanoi ja painoi kauniin päänsä hänen rintaansa vasten
"Mutta sinun olisi pitänyt kävellä — tehdä pitkiä, terveellisiä ja onnellisia kävelymatkoja", puheli Hugh.