Paul hypähti seisoalleen.
"Se on valhe!" hän huudahti.
"Katso itse", sanoi Hugh Ritson ja vedettyään papereita taskustaan hän heitti ne pöydälle. Ne olivat samat todistukset, jotka Bonnithorne oli hänelle hankkinut.
Paul luki ne levottomin ilmein, lysähti tuolillensa, painoi päänsä pöytään ja valitti ääneen.
"Oi, Jumala! Voisiko se olla mahdollista?"
"Kun äitisi sanoi sinulle, että olit laiton poika, hän unohti sanoa, minkä isän kanssa saatu. Se oli häneen nähden luonnollista, mutta raakaa sinua kohtaan. Minä tiesin totuuden alun pitäen."
"Silloin sinä tunnustat itsesi roistoksi", huusi Paul.
Hugh pudisti keveästi päätään ja koetti hymyillä.
"Minä tiesin, miten hän on kulkenut miehen sylistä toiseen. Minä tiesin, minkä arvoinen hänen kunniansa oli. Ja kuitenkin minä olin vaiti. Vaiti, vaikka vaietessa menetin syntymäoikeuteni. Sano nyt, jos suvaitset, kumpi meistä — sinä vai minä — on ollut todellinen äitimme kunnian suojelija."
Paul nousi taas ylös nöyränä ja muserrettuna, ja hänen jokainen jäsenensä vapisi.