Ovelta kuului kevyt, hermostunut koputus.
"Kuka siellä?" sanoi Hugh.
"Se on vain minä", kuului ulkopuolelta rouva Draytonin ääni ja läähättävä hengitys — hän oli kuin henkensä hädässä.
Hugh Ritson avasi oven, ja kapakan emäntä astua sisään.
"Herra hyvästi siunatkoon, mikä tuota herraa vaivaa! Oi, oi, hän on kuin sinä, Paul, ilmetty itse, mustassa puvussa. Minä olen niin kauheassa tuskassa ja vapisen tyhjän tähden. Oletko sinä, Paul, siellä pimeässä? En ikinä ole nähnyt ketään, joka olisi niin sinun näköisesi, siitä olen varma."
"Vait! Lakatkaa lavertelemasta. Mitä hän sanoo?" sanoi Hugh.
"Herrako? Hän sanoo ja sanoo ja sanoo, ettei mikään, ei mikään, mikään saa häntä jättämään rouvaa tänä yönä."
"Hän kyllä tulee parempiin ajatuksiin."
"Ja mihinkä minä voin ne panna, kun minulla on vain oma huoneeni Paulin huonetta lukuunottamatta? Eikä ole lakanoita, ei lämmitetty eikä mitään. Se minua niin huolettaa."
"Hillitkää kielenne! Pankaa rouva poikanne huoneeseen. Teidän poikanne ei tänä yönä huonetta tarvitse."