"Paul, jos ajatukset ja tunteet ilossa ja surussa ovat samat avioliiton alusta eikä kuolemakaan voi tätä yhteyttä lopettaa, pitäisikö meidän nyt, kun olemme avioliittomme kynnyksellä, rikkoa sitä vastaan?"
Ankara tuskan puuska puisti Paulin jokaista jäsentä. "Minä en voi sanoa", hän huusi, "minä olen vannonut valan."
"Valan?" Silloin varmaankaan tämän hetken suru ei johtunut yksistään
Hughin ilkeydestä.
"Greta, jos meidän liittomme jotakin merkitsee, merkitsee se luottamusta. Luota minuun, rakkaani. Minä olen voimaton. Minun kieleni on sidottu. Minä en tohdi puhua — ei, en sullekaan — tuskin taivaan Jumalalle."
Sitä seurasi hetken äänettömyys.
"Se on kylliksi", sanoi Greta hyvin hellästi, ja kyyneleet juoksivat nyt hänen poskiansa pitkin. "Minä en enää kysy, minä en tahdo sitä tietää. Unohda, että minä olen sitä kysynyt. Tule, rakkahin, suutele minua. Älä enää ajattele sitä. Tule nyt." Ja hän veti hänen päänsä omaansa kiinni.
Mutta Paul heittäytyi tuolille. Koko hänen olentonsa oli äärettömän nöyrä.
"Tule, rakkahin", pyysi Greta, "ole mies."
"Saattaa tapahtua vieläkin pahempaa, jos tulen," huokasi Paul.
"Mitä se haittaa?" sanoi Greta hymyillen. "Minua ei mikään peloita, kun sinä olet minun rinnallani."