"Minä en jaksa enempää kestää", valitti Paul. "Eikä sitten voisi tehtyä korjata."
"Ei, rakkahin, mikään ei voi olla sellaista."
"Greta, sinä sanoit, että kuolema sitoo meidät lujemmin yhteen, mutta tämä riistää meidät eroon."
"Ei, rakkahin, sitä se ei tee — sitä se ei voi tehdä."
"Eikö mikään voi meitä erottaa?" kysyi Paul päätänsä kohottaen.
"Ei mikään. Vaikka maailma meidät erottaisikin, me sittenkin kuuluisimme yhteen."
Taas kuului äänekäs nyyhkytys yläkerrasta.
Paul nousi seisoalleen, ei enää murtuneena miehenä. Hänen nöyrä ilmeensä oli pudonnut pois kuin naamio. "Enkö minä sanonut, että se on valhe?" hän mutisi kiihkeästi. "Greta, minua hävettää", hän sanoi, "sinun rohkeutesi saattaa minut häpeämään. Katso, miten surkuteltavan raukan sinä olet ottanut mieheksesi. Sinä olet ollut merkillisen heikkouden todistajana. Mutta se oli viimeinen kerta. Jumalan kiitos, minä olen nyt sama mies kuin eilenkin."
Gretan kyyneleet vierivät yhä, mutta hänen silmänsä olivat hyvin kirkkaat. "Mitä sinä tahdot minun tekemään?" hän kuiskasi. "Eikö ole mitään, mitä minä voin tehdä?"
"On, rakkahin. Oikein sanoit, että toisen ajatukset ovat molempien."