Hugh Ritson kiivastui hiukan.
"Miksi en? Onko hän köyhä? Millainen niinä sitten olen? Sivistymätön? Mitä sivistyksellä on minun kanssani tekemistä? Yksinkertainen olento, kokonaan sydäntä eikä päätä? Jumalan kiitos, että niin on!"
Sinä hetkenä kaikui etäältä tytön nauru. Se tuntui helmikirkkaana pulppuavan riemukkaan sydämen syvyyksistä. Hugh Ritsonin kalpeat kasvot punastuivat hieman ja hän veti raskaasti henkeä.
Herra Bonnithorne nyökkäsi päällään sinne päin, mistä ääni kuului ja sanoi pehmeästi: "Ystävämme Gretakin on tuolla tänään."
"On", sanoi Hugh hyvin hiljaa.
Taas ystävykset kulkivat aivan ääneti jonkun matkaa.
"Tuskinpa sinun kannattaa puhua noin sairaalloisella tavalla", sanoi Bonnithorne, ja äänessä kaikui katkera suuttumus. "Sinä asetut katsomaan asioita väärältä näkökannalta. Sinä et rakasta sitä pikku olentoa."
Hugh Ritsonin otsa rypistyi ja hän sanoi: "Jos minä olen yhden tyhmän työn kautta ajanut elämäni karille, eipä sillä väliä. En ole korkealta kaatunut. Minä olen onnettomuuteen tuomittu mies."
"Anteeks', herraseni! Minä luulin, että sinä vielä olit kovin nuori", sanoi herra Bonnithorne.
"Mitä minä olen isäni talossa? Hän ei vähimmässäkään määrässä näytä tahtovan auttaa minua riippumattomaan asemaan elämässä."