"Yhteiselämämme kynnyksellä kiskotaan meidät eroon!"
"Älä ajattele enää sitä, rakkahin. Meidän elämämme on tämän onnettomuuden vuoksi muodostuva vielä kirkkaammaksi. Muistatko, mitä kirkkoherra Christian usein sanoi? Onnellisinta ei ole se elämä, johon päivä lakkaamatta paistaa, vaan se, jonka yllä kerran ovat riippuneet synkät pilvet, jotka ovat sittemmin poistuneet."
Paul pudisti päätänsä. "Minun huuleni ovat suljetut. Sinä et tiedä kaikkea. Se on hirveä valhe, joka meidät erottaa. Mutta mitä, jos me emme voisi sitä kumota?"
Gretan silmistä säteili valoisa toivo. "Se voidaan ja se täytyy voida."
Paul taivutti päänsä ja kosketti hänen otsaansa huulillansa. "Menneisyys on kätketty äänettömyyteen, joka ei anna mitään vastausta", hän huokasi. "Minun äitini yksin voisi sen kumota, mutta hän on kuollut maailmalle."
"Ei yksin hän, rakkahin. Minä voin sen valheen paljastaa. Odota, niin saat nähdä."
Paul hymyili surullisesti ja pudisti uudestaan päätänsä. "Sinä et tiedä kaikkea", hän kertasi ja suuteli häntä hellästi. "Mitä, jos kuluu päivä päivän perästä eikä mikään selvitä tätä salaisuutta?"
"Älä sitä pelkää. Tässä on johtamassa taivaan sormi", lohdutti Greta.
"Sano mieluummin: kohtalon raskas käsi. Ja miten vähäisiä me olemmekaan tämän säälimättömän voiman meitä lähestyessä!"
"Jumala näkee kaiken", sanoi Greta. "Hän on johtanut minut tänne ja Hän kyllä johtaa minut täältä pois."