"Entäs, jos minä toin sinut tänne päiväksi, ja sinä saisitkin jäädä vuosiksi, koko elämäksesi?"
"Ajattele silloin, että Jumala itse on ottanut pois sinun vaimosi."
Paulin kasvot, joilla oli ollut nöyrä ilme, vääntyivät hirveästä tuskasta. "Oi, se on kauheata! Ja tämän luostarin piti olla sinun häähuoneesi!"
"Vaiti, rakkaani! Täällä on rauha. Hyvästi, armahin Paul. Ole rohkea, rakas mieheni."
"Rohkea? Kuoleman edessä miehen tulee olla rohkea. Mutta jouduttuaan tällaiseen onnettomuuteen kuka mies voi olla rohkea?"
"Jumala ottaa sen pois."
"Jumala vain suurentaa sitä! Mutta minä pelkään saada totuutta ilmi.
Tulevaisuus ei voi olla minulle kauheampi kuin menneisyys."
"Älä antaudu epätoivoon, rakkahin Paul. Sinähän tiedät, miten raskaalla mielellä menee nukkumaan myrsky-yönä, kun puhurit ulvovat ja hakkaavat puiden oksia toisiansa vasten, mutta miten suloista on seuraavansa aamuna herätä, kun luonto on tyyntynyt, päivä paistaa ja ilma on linnunlaulua täynnä. Huomenna valhe on vääräksi näytetty, ja sinä tulet noutamaan minua pois."
"Niin", vastasi Paul, "muuten minä vietän elämäni kuin maailman murjoma hylkiö."
"Ei, ei, ei! Hyvästi, rakkahin", lohduttajan ääni petti ja hän painoi päänsä lemmittynsä rinnoille.