Kuoro sisällä lauloi riemukasta aamuvirttä. Paul nosti pois rautasalvan, joka sulki oven ja avasi sen. Kadun toisella puolella oli harmaa seinä suurten lehdettömien puiden takana, välillä ja yläpuolella lepäsi pyhäinen rauha. Kaukaisena kaikuna kuului tänne viestii heränneestä ihmisten hälinästä. Nouseva päivä oli punannut itäisen taivaan, ja luostarin tornit näyttivät synkiltä vasten sarastavaa valoa.
"Voi olla, ettei tässä vanhassa kaupungissa koskaan aurinko nouse, vaan että se herättää kulkijan joka päivä vain uuteen onnettomuuteen", sanoi Paul. "Tämä isku kuitenkin on kaikista raskain. Hyvästi, lemmikkini."
"Hyvästi, rakas mieheni."
"Tuo vanha tehdas on nähnyt monen sortuneen elämän jäännösten kulkevan ohitsensa, mutta mikään hautajaissaatto, joka on hiljalleen matkannut noiden puiden varjossa, ei ole ollut surullisempi kuin tämä ero. Hyvästi, rakkahin vaimoni, hyvästi."
"Hyvästi, Paul."
Paul löi rintaansa ja läähätti kuuluvasti. "Minun täytyy mennä. Asiaa ei saa ensin ajatella ja jättää sitten toteuttamatta."
"Hyvästi, Paul." Greta kätki kasvonsa Paulin povelle peittääksensä ne hänen silmiltänsä.
"Sanotaan, että menetetyn rakkaan ystävän muisto on suloinen kuin taivaan autuus. Toteutukoon se meissä!"
"Vaiti, Paul. Sinä palaat pian takaisin noutamaan minua täältä pois", sanoi Greta painautuen lujemmin hänen rintaansa.
"Ellen, ellen", hänen kuuma hengityksensä poltti Gretan painunutta päätä — "ellen tulisi, niin — koska maailma meille molemmille on kuollut ilman toistemme rakkautta — jää tänne — tähän luostariin — ainiaaksi. Hyvästi! Hyvästi!"