Oli kylmä joulukuun aamu. Ilma oli sakea ja hämärä muutamalla Lontoon poliisiasemalla. Lamppujen valot näyttivät himmeiltä ja torkkuvilta, samoin kuin ihmisetkin tänä varhaisena hetkenä. Eräs nainen lapsi sylissä oli puolittain pakotettu ja vedetty istumaan syytettyjen penkille. Hän oli nuori; irtipäässeitten, sotkeutuneitten hiusten takaa hänen kasvonsa vielä näyttivät tyttömäisiltä. Hänen piirteillään lepäsi tuskan ilme. Katse oli hetkittäin tyyni, mutta toisin ajoin levoton ja uhkaava. Hänen pukunsa oli alkujaan ollut rikas, mutta nyt se oli revitty ja likainen, ja raskaina laskoksina se peitti hänen vartaloansa. Lapsi, jota hän kantoi, näytti ehkä neljän kuukauden vanhalta. Hän painoi sitä suonenvedontapaisesti rintaansa vasten, ja kun se heikosti itkeä kitisi, hän hyssytteli sitä koneellisesti.
"Teidän kunnia-arvoisuutenne, tämän henkilön minä vedin maalle joesta tänä aamuna kello puoli kaksi", sanoi eräs konstaapeli. "Hän oli heittäytynyt jokeen Mustanmunkin sillan portaalta."
"Oliko hänellä lapsi mukanansa?" kysyi oikeudenvalvoja.
"Oli, teidän korkea-arvoisuutenne; ja kun minä nostin hänet maalle, minä en mitenkään saanut lasta hänen sylistänsä — hän painoi sitä niin lujasti rintaansa vasten. Äiti oli tajutonna, mutta lapsi avasi silmänsä ja itki."
"Ettekö ole saanut tietää hänen nimeänsä?"
"En, herra; hän ei halua vastata meille mitään, kun me kysymme sitä häneltä."
"Minulle on sanottu", virkkoi kirjuri, "että kysyttäessä hänen nimeänsä ja olosuhteitansa, hän pysyy täydellisesti vaiti. Tohtori on sitä mieltä, teidän korkea-arvoisuutenne, että tuo nainen ei ole täysin syyntakeinen."
"Hänen joutumisensa tänne tukee kyllä sitä otaksumaa", vastasi virkamies.
Nuori nainen oli tylsänä tuijotellut ympärilleen mistään välittämättä. Hän näytti tuskin tajuavan, että satakunnan ihmisen silmät tarkastelivat hänen hurjistuneita kasvojansa.
"Onko täällä ketään, joka tuntee hänet?" kysyi virkamies.