"Minä erotin teidät valheella, mutta minulle se ei aina ollut valhe", hän sanoi. "Usko minua edes kerran. Luuletko sinä, että minä olisin kieltänyt itseni ja perintöni ja antanut äpärän olla minun paikallani, ellen minä olisi uskonut sitä?"
"Mikä uusi valhe tuo on?" kysyi Greta.
"Sama se sille. Taivas tietää. Ja kaiken minä tein rakkaudesta sinuun. Onko minun rakkauteni sinuun niin suuri rikos, ettei sitä voida anteeksi antaa, vaikka se on johtanut minut niin kauaksi kuin rakkaus vain voi johtaa? Minä ajattelin toimittaa koko pallonpuoliskon teidän välillenne lähettämällä hänet Afrikkaan ja sinut takaisin Cumberlandiin. Mutta minua pelotti, että valhe selviäisi. Minulle olisi ollut kylliksi, jos olisin saanut teidät erotetuksi."
"Ja nyt, kun kostosi on pudonnut sinun jalkoihisi, sinä tulet polvillasi minun luokseni", sanoi Greta.
"Kosto? Se olisi ollut viheliäinen kosto", sävähti Hugh. "Hän olisi saanut totuuden selville ja palannut takaisin vaatimaan sinua omaksensa. Minulla ei olisi ollut lepoa eikä rauhaa, jos hän olisi ollut elossa ja vapaana. Tulenko minä polvillani sinun luoksesi? Kyllä, mutta minä tulen rukoilemaan sinua, että pelastaisit miehesi. Onko se liian paljon, mitä minä sinulta pyydän? Ajattele, kuinka paljon siitä riippuu! Ellet sinä sääli minua, eikö sinulla ole sääliä häntäkään kohtaan?"
Greta koetti päästä hänen ohitsensa.
"Greta", sanoi Hugh, "valitse ja pian. Sen tulee tapahtua nyt tai ei koskaan. Tänä iltana — huomenna se on myöhäistä. Sinä vietät täällä pyhää, kieltäytyvää elämää, tai hän kuluttaa kurjat päivänsä rangaistustyössä kuritushuoneessa."
"Se on vain toinen valhe. Anna minun mennä", sanoi Greta.
"Se on tosi niin totta kuin Jumala meitä kuulee", sanoi Hugh.
"Minä en ikinä sitä usko."