"Missä sinä olet sen jälkeen ollut?" tiedusteli Hugh.
"Eräs mies torille mennessään otti minut vaunuunsa. Sitten minä pyörryin ja hän vei minut asunnolleen. Hän asuu aivan lähellä Groom Yardia. Hänen vaimonsa on vuoteenomana, sellainen hyvä ihminen ja niin ystävällinen minulle. Mutta he ovat köyhiä eikä minulla ollut rahaa ja niin minä pelkäsin, että olen taakaksi heille. Ja sitäpaitsi — sitäpaitsi —"
"No?"
"Hän näki, että minä olin — hän näki, että minä tulen — naisena hän ymmärsi, että minä tulen pian —"
"Niin, niin", sanoi Hugh pysäyttäen toisen kyyneltulvan koskettaen keveästi kädellänsä. "Kuinka punaiset sinun silmäsi ovatkaan! Ovatko ne pahemmat?"
"Mies oli hyvin hyvä: hän vei minut tohtoriin sairashuoneeseen, ja ne sanoivat — oi, ne sanoivat, että minä voin menettää näköni!"
"Pikku Mercy-parka!" huudahti Hugh.
Hän häpesi nyt omia kärsimyksiänsä. Miten äänekkäinä ja vaativina ne äsken olivatkaan esiintyneet! Miten vähäiset ne kuitenkin olivatkaan tämän tyttöparan hirvittävien murheiden rinnalla! Hänen tuskansa oli otaksuttu, tämä todellinen.
"Mutta ei sillä väliä!" huudahti Mercy. "Ei sillä väliä!"
"Sinun täytyy säilyttää rohkeutesi, Mercy. Minä puhuin ankarasti sinulle tässä yhtenä iltana, mutta se on ohi nyt, uskothan sen?"