"Mercy!"
"Missä on kirkkoherra Christian?" kysyi Mercy, ja hänen äänensä kävi lujemmaksi.
"Sinä et saa käyttää tuota ääntä minulle. Tule, käy vuoteeseen, sinä pikku olento."
Mercyn silmät painuivat alas Hughin edessä. Hän kääntyi pois. Hugh katsoi häntä, kunnes hän pääsi portaitten päähän. Niin varma oli Hugh voimastaan, ettei edes tällaisena hetkenä epäillyt kykyänsä hallita häntä.
Mutta Mercy ei mennyt vuoteeseen. Hän pistäysi avoimesta ovesta
Draytonin huoneeseen. Huone oli pimeä; vain kuu loi kalpeita säteitänsä
poikki lattian. Mutta hän saattoi kuitenkin nähdä tunnottoman Paul
Ritsonin makaavan suorana vuoteella.
"Ja minä olen johtanut sinut tänne valheella", hän ajatteli. Hänen päätänsä pyörrytti ja hän nojasi sitä vuoteen päähän. Muutamia minuutteja kului äänettömyydessä. Hän kuuli askeleita ulkopuolelta. Ne lähenivät tätä huonetta. Selällään oleva ovi liikahti. Kun Mercyllä ei ollut aikaa paeta, hän painautui pimeässä piiloon sängyn ja seinän väliin.
Kaksi miestä astui huoneeseen. Mercy tajusi heidän läsnä-olonsa pimeässä enemmän tuntoaistillansa kuin korvillansa ja silmillänsä. He astuivat varovasti. Pimeys peitti heidät, mutta ilmassa tuntui heidän kuuma hengityksensä. Toinen heistä lähestyi vuodetta. Mercy tunsi vuoteen heiluvan. Mies kumartui sen yli, ja seurasi täydellinen hiljaisuus. Vain tunnottoman miehen tuskin kuuluva hengitys häiritsi sitä.
"Hän on kyllin vaaraton vielä", sanoi ääni, joka viilteli Mercyn koko olentoa kuin tulinen miekka. "Nyt asiaan, ei ole hetkeäkään hukata."
Tyttö lyyhistyi yhä enemmän kokoon ja pidätti hengitystänsä.
"Saatana, ellen minä mielelläni tahtoisi päästä koko hommasta", mutisi toinen ääni.