Mercy tunsi molemmat miehet. Ne olivat Hugh Ritson ja Paul Drayton.
Hugh sulki oven. "Mitä tomppelit pitävät onnena, sen viisas ottaa omin käsin", hän sanoi matalalla, ivallisella äänellä. "Tässä jalkainne juuressa on onni, joka on teidänlaisellenne miehelle kyllin sopiva."
Drayton mutisi, ja Mercy kuuli toisen kirouksen tulevan hänen hampaittensa välistä. "Minä haluan vapautua tästä enkä häpeä ilmoittaa sitä teille."
Hugh Ritsonin kevyt naurahdus kuului vuoteena luota. Hän seisoi yhä Paul Ritsonin päänpohjissa. "Jos Isä Jumala tulisi teitä hakemaan tulisilla vaunuilla ja salamat suojanansa, ette jättäisi turvallisemmin tätä taloa kuin tämän työn tehtyänne", hän sanoi. "Tulkaa ja säästäkää sanoja. Riisukaa pois tuo paljonpuhuva takki."
Sitten hän kumartui vuoteen yli, ja kuului vieteripatjan natinaa.
"Mitä tuo on?" kysyi Drayton hätääntyneellä äänellä.
"Jumalan tähden, olkaa mies", sähähti Hugh Ritson katkerasti.
"Sanotteko te tätä miehen työksi?" mutisi Drayton.
Hiljainen nauru kuului uudestaan. "Ehk'ei se ole niin miehekästä kuin ruumiiden ja kuolevien ryöstäminen", sanoi Hugh Ritson, ja hänen äänensä oli kylmä ja kova.
Mercy kuuli toisen mutistun kirouksen. Taivaan herra! Mitä nyt oli tekeillä? Voisiko hän paeta? Ovi oli lukossa. Jos hän voisi päästä sinne, hän voisi avata sen ja paeta.