"Oi, mihin ne ovat hänet panneet — mihin, mihin?" huusi Mercy käsiänsä väännellen.
"Älkää sitä hätäilkö — minä tiedän", sanoi Gubblum. "Minä seurasin heitä, kun he nousivat portaita. Tulkaa, tyttöseni, älkääkä itkekö ja parkuko kuin pieni lapsi."
Gubblum sieppasi kynttilänsä ja riensi käytävän päähän ja portaita ylös kuin apina, ja Mercy seurasi kintereillä.
"Luulen, että ne ovat lukinneet tuon oven", epäili Gubblum.
Mutta ei, avain oli ovessa ja Gubblum vetäisi sen auki. Sitten hän kurkisti ullakolle pitäen kynttilää päänsä päällä. Kun silmä ehti tottua heikkoon valoon, he näkivät miehen ruumiin suorana patjalla, joka oli tyhjän huoneen lattialla. He juoksivat sen luo ja kohottivat päätä.
"Hän on isänsä poika, sen voin taata", sanoi Gubblum. "Ja se lurjus, joka on hänen kuvansa, ei ole muuta kuin luonnon oikku."
Mercy oli polvillaan tunnottoman miehen vieressä hyväillen hänen käsiänsä ja näki, että silmäluomet suonenvedontapaisesti värähtelivät.
"Kattokaas, hän tulee tuntoihinsa. Juoskaapa vettä, tyttöseni", sanoi
Gubblum.
Mercy katosi ja palasi heti.
"Antaa olla, antaa olla, hän selviää tuossa paikassa. Hierokaa hänen otsaansa — kostuttakaa kätenne, tyttöseni — kaatakaa vettä — niin, se riittää — liian paljon imelää turmelee koiran."