"Meillä on kyllin aikaa."
XVIII LUKU.
Vaunut, jotka veivät rouva Draytonin Lontooseen, kulkivat tuttuja seutuja, jotka herättivät monenlaisia muistoja. Ajatukset hänen vanhassa päässään olivat kuin vesilinnut merellä — milloin siellä, milloin täällä milloin ladellen ilmassa, milloin taas sukeltaen syvyyksiin. Kun he kulkivat Child Hillin ja New Endin synkkiä teitä, hän koetti vaivata aivojansa ymmärtääksensä sitä asiaa, mille hänet oli lähetetty. Mitä varten oli se herra tuotu Hendoniin? Miksi, vaikka oli sairas, hänet viedään niin pian pois? Miks'ei, jos hänet nyt pitää pois viedä, häntä pantu samoihin vaunuihin ja saatettu Cumberlannin asemalle? Mistä syystä hänet oli lähetetty luostariin hakemaan sen herran vaimoa, kun herra itse olisi saattanut mennä? Miksi oli rouva luostarissa? Kapakan emäntä puristi huulensa yhteen ja koetti turhaan pinnistää kuivuneita aivojansa saadakseen valoa tähän hämärään kysymysten paljouteen.
Kun hän ajatteli kotiinsa jäänyttä sairasta herraa, johtui hänen mieleensä oma poika ja monet ajatukset kiertyivät häneen. Paul ei ollut hänen poikansa eikä hänen nimensä ollut Drayton. Kenen poika hän oli, sitä hän ei tiennyt eikä hän hänen nimeänsä ollut koskaan kuullut. Mutta hän oli tehnyt kaikkensa hänen puolestaan siitä asti, kun hän oli pieni lapsi, eikä ainoakaan äiti rakasta poikaansa enemmän kuin hän rakasti Pauliansa. Mikä viheliäinen pieni raukka se olikaan kerran ollut, ja miten monesti olivatkaan naapurit päätänsä pudistaen sanoneet:
"Teillä ei ole siitä koskaan iloa. Kova kohtalo on syntymästä asti sen pikkuraukan osa."
Se oli kolmekymmentä pitkää vuotta sitten, ja nyt oli Paul koko
Hendonin hauskin nuorukainen. Ah! Silloin ei oltu Hendonissa, vaan
Lontoossa ja hänen puolisonsa, se hyvä mies, oli elossa ja parhaissa
voimissa.
"Se kyllä vielä varttuu, Martha", hänen oli tapana sanoa, ja se pikku raukka näytti ymmärtävän ja koetti hymyillä, kun hän kutitti sormellaan sen masua.
Sitten johtuivat kapakan emännän ajatukset pimeihin päiviin, jolloin leipää oli niukalti ja ystävät sanoivat:
"Liikaa vastusta. Mitä varten te pidätte liian suun elätettävänä?
Viekää kakara löytölasten seimeen."
Mutta hänen miehensä, Jumala häntä siunatkoon, — oli aina sanonut: