Epätoivo ja tuska oli vaivuttanut Gretan sellaiseen tylsyyteen, että hän tuskin kuuli, kun ovelle naputettiin. Sisään astui eräs kokelas ilmoittaen, että alhaalla odotti muuan vanha vaimo, joka halusi puhutella häntä. Greta ei osoittanut vähintäkään hämmästystä ja tuskin mikään saattoi tässä tilassa kiihoittaa hänen mieltänsä. Sanaakaan virkkamatta ja kyselemättä hän seurasi kokelasta siihen huoneeseen, jossa rouva Drayton häntä odotti.
Hän tunsi kapakan emännän ja kuunteli hänen asiansa. Gretan sydän sykähti ilosta kun hän ajatteli, että hän pääsisi nyt miehensä luo. Tässä oli vastaus rukouksiin, jotka lukemattomia kertoja olivat hänen raskautetusta sydämestään kohonneet. Pian hän saisi varmuuden, että Hugh Ritsonin uhkaus oli turha. Pian hän olisi Paulinsa rinnalla, pitäisi hänen kättään omassaan eikä mikään maallinen voima voisi riistää heitä enää erilleen. Ah, Jumalan olkoon kiitos, kun hän parantaa lastensa vertavuotavat sydämet! Hän olisi sangen pian taas onnellinen ja näiden muutamien päivien raskas suru häipyisi muistojen hämärään.
"Kello kaksitoista St. Pancraksen asemalle, ja teillä on matkatavarat vaunuissa, jotka odottavat ovella, niinkö sanotte?"
"Niin, eikä ole hetkeäkään hukata, sillä, toden totta, yö on pitkälle kulunut", vastasi rouva Drayton.
"Ja hän on siellä minua vastassa?" kysyi Greta. Hänen silmänsä olivat vieläkin äskeisistä kyynelistä kosteat, mutta niistä loisti nyt uusi ilo.
"Niin, St. Pancraksen asemalla", myönsi rouva Drayton.
Gretan onni tulvi yli äyräiden. Hän otti vanhan vaimon syliinsä ja suuteli hänen ryppyisiä poskiansa.
"Odottakaa hetkinen — odottakaa yksi minuutti", hän sanoi ja lähti keveänä kuin keijukainen. Mutta kun hän pääsi portaan puoliväliin, hänen kiihkonsa asettui, ja hän kääntyi painunein päin alas.
"Mutta miksi hän ei itse tule minua noutamaan?" hän kysyi.
"Herra ei voi oikein hyvin — hän on vähän sairas", sanoi rouva Drayton.