"Voisinko minä tavata täällä asuvaa rouva Ritsonia?" kysyi kapakan emäntä.
Nunna hätkähti hieman ja vastasi sitten matalalla, surullisella äänellä, joka vaikutti enemmän kuin sanat. Rouva Draytonin silmät olivat nyt tottuneet pimeään ja hän katsoi tarkemmin nunnan kasvoihin. Ne olivat huolten ja pilvien peittämät, ja kun ne hetkeksi kohotettiin häneen päin, rouva Drayton vavahti kuin kuoleman käsi olisi häneen koskenut.
Ne olivat Paulin äidin kasvot — vanhemmat, surullisemmat ja kylmemmät, mutta kuitenkin samat.
Nunna painoi silmänsä alas ja teki ristinmerkin. Sitten hän astui kiireesti kuulumattomin askelin käytävän toiseen päähän ja soitti kumeaa vaskirumpua. Tuskin oli ääni vaiennut, kun toinen sisar — kokelas, puettuna, kuten edellinenkin, mutta valkeaan — ilmestyi. Rouva Drayton vapisi päästä jalkoihin, mutta hän kertasi kuitenkin kysymyksensä ja hänet vietiin tyhjään, koleaan huoneeseen ja jätettiin yksin.
XIX LUKU.
Kun Greta erosi Hugh Ritsonista kolme tuntia sitten, hän oli vaipunut epätoivoon. Toinen peloittava uhkaus oli saanut hänet kauheaan tuskaan. Häntä oli vaadittu valitsemaan toinen kahdesta pahasta. Hän ei uskonut Hugh Ritsonin voimaan ja hylkäsi ne molemmat. Mutta tämä epävarmuus oli kauhea. Mihin asti voisi intohimo, tyydyttämätön intohimo, häväisty ja hylätty intohimo johtaa sellaisen miehen, kuin oli Hugh Ritson? Ilman sääliä, ilman tunnonvaivoja tämä mies, jonka tahto oli luja kuin kallio ja jonka sydän ei milloinkaan kysynyt, mikä on totta, ei hämmästynyt kauheimpiakaan yrityksiä. Mitä hän oli tarkoittanut?
Gretan ensimmäinen mielijohde oli mennä etsimään miestänsä, mutta se oli turha ja hullu ajatus. Mistä hän etsisi häntä? Sitäpaitsi hän oli luvannut jäädä luostariin, kunnes hänen miehensä tulisi häntä noutamaan ja hänen täytyi pitää sanansa. Hän ei mennyt illalliselle, kun vaskirumpu kaikui, vaan vetäytyi omaan huoneeseensa. Kello kutsui iltahartauteen, mutta Greta ei mennyt kappeliin. Hän vaipui maahan ja itki katkeria kyyneleitä. Iltalaulun säveleet kaikuivat tänne asti, mutta hän makasi yhä maassa ja itki. Ei ollut mitään valoa tässä pimeydessä, ei mitään muuta tietä ulos näistä tuskien sokkeloista kuin odottaa ja kärsiä.
Hitaasti hiipi hänen mieleensä varmuus, ettei Hugh Ritson ollut turhaan uhannut. Hän oli päättäväinen mies. Hän oli antanut hänelle valittavaksi kaksi tietä ja eikö hän ollut valinnut itsekkyyden tietä? Jos Paul, hänen miehensä, oli hädässä — huolimatta siitä, minkälaisten konnanjuonien vuoksi — oliko liian paljon pyytää, että hän, hänen vaimonsa, pelastaakseen hänet suorittaisi uhrin, joka kaikista raskaimmin kohtaisi juuri häntä, vaimoa? Hugh Ritson oli ollut oikeassa — hän oli valinnut itsekkyyden tien. Oh, missä oli herra Christian? Hän oli sähköttänyt hänelle ja hän oli vastannut tulevansa. Mutta tunti tunnin jälkeen oli kulunut eikä hän ollut saapunut.
Kolme, tuntia kului hirveässä tuskassa. Hän kuuli sisarien kulkevan kaikuvia kivikäytäviä ja vetäytyvän kammioihinsa, ja sitten koko talo muuttui hiljaiseksi kuin hauta. Ei pienintäkään kohinaa kuulunut tänne tyyneen pyhättöön suuren maailman virrasta, joka loiskien, kuohuen ja vaahdoten vyöryi sen lähettyvillä kuljettaen miljoonia ihmisiä kuin lastuja mukanaan.
Hänen akkunansa oli Abbey Gardensille päin. Kaikki sen alla oli hiljaa. Ei kuulunut ainoatakaan askelta käytävältä. Sileä seinä toisella puolella oli musta, ja lehdettömät puut seisoivat ikävissänsä sumuisessa yössä. Taivasta vasten saattoi erottaa luostarin kahden tornin ääriviivat. — Nämä tornit tarjosivat levähdyspaikan päivällä lukemattomille kyyhkysille, jotka lentelivät miljoonakaupungin humussa ja yöllä ne kertasivat kumeana kumuna kellojen kaiun, kun ne ilmaisivat ajankulua.