"Hyvästi, rouva Drayton ja Jumala teitä siunatkoon siitä hyvästä, mitä olette tehnyt minun miehelleni."
Kapakan emäntä mutisi jotakin, jota ei voinut kuulla. Hän oli aivan sekaisin, hän änkytti ja sitten vaikeni.
Greta astui vaunuun. Vartija seisoi ovella. Kello oli soinut, lähtömerkki annettu ja veturi viheltänyt. Kellot löivät puoltayötä.
"Odottakaa! odottakaa!"
Ääni tuli asemasillan päästä. Vartija kääntyi hymyillen katsomaan, kuka käski junaa odottamaan. Vanha herrasmies silkkisukissa ja säärystimissä, valkea tukka liehuen leveälaitaisen hatun alta hyökkäsi puuskuttaen ainoata ovea kohden, joka vielä oli auki.
"Pian, herra, se jo liikkuu, sisään nyt."
"Herra Christian!" huudahti Greta ja kiertäen kätensä hänen ympärilleen veti hänet vaunuun. Silloin juna lähti liikkeelle.
* * * * *
Samana hetkenä toinen juna — paikallisjuna Kentish Townista ja Hendonista — jyrisi asemasillan toiselle puolelle. Jo ennenkuin se pysähtyi, kaksi miestä hyökkäsi ulos. Ne olivat kaksi poliisikersanttia. Samalla — suinpäin — eräs mies tunkeutui ristikon läpi kadulta asemalle. Hän oli avopäin ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin aaveen. Heti paikalla poliisit olivat tarttuneet häneen. Juna pohjoiseen ei juuri vielä ollut poistunut asemalta. Hän näki sen vauhdin lisääntyvän. Hän riuhtaisi itsensä irti niin helposti kuin lapset olisivat tarttuneet häneen kiinni ja kiisi junan jälkeen. Se oli jo päässyt täyteen vauhtiin. Samassa se katosi, kuin pimeys olisi sen nielaissut, ja mies jäi jäljelle avopäin, hiki otsalta tippuen ja kasvot tuhkanharmaina, vaatteet epäjärjestyksessä ja pala päällystakista poissa. Se oli Paul Ritson.
Poliisikersantit riensivät hänen luoksensa parin kantajan avustamana ottamaan miestänsä kiinni. Hän ei väräyttänyt lihastakaan, kun he asettivat raudat hänen käsiinsä. Hän katsoi ympärilleen jäykin, tunnottomin silmin aivan kuin tajuamatta, missä oli tai mitä hänelle tehtiin. Hänen voimansa oli jättänyt hänet.