IV KIRJA
KATKERA ON KATUMUKSEN KALKKI
I LUKU.
Vuonna 1877.
Laakso hohti vihreänä aamuauringon valossa. Virta vieri verkalleen sen pohjassa ja välkkyi purppuralle ja ambralle. Lehdet lipattivat hiljaa vienossa tuulessa, joka huojutti kaislikkoa ja pitkää ruohoa. Vuoret kohosivat äkkijyrkkinä sinitaivaalle, josta vain joku pilvenhattara verkalleen leijaillessaan loi hetkellisiä varjojansa ylänköihin ja laaksoihin. Jostakin kuului lampaiden mää'yntää ja kaukaisten koskien kohinaa, mutta tätä selvempänä kaikui lintujen laulu metsissä ja mailla.
Tätä aamun riemua täydensivät vieläkin suloisemmat äänet. Vuoren rinteille ilmestyi iloinen lapsilauma, joka laulaen, puhellen ja nauraen laskeutui laaksoon. Oli pyhän Pietarin päivä ja he olivat hakeneet koristelutarpeita — siinä oli kaikenikäistä väkeä nelitoistavuotiaasta kauniista tytöstä, joka oli juuri neitoseksi kehittymässä ja kulki viimeisenä, nelivuotiseen suloiseen poikaan, jolla oli esiliina ja olkalaput ja joka uljaana asteli joukon johtajana. Useimmat toivat lehviä, mutta joillakin oli kädet täynnä sanajalkoja ja kukkia. He olivat kokoontuneet koululle ja nyt he matkalla kirkolle kiersivät juhlakulussa läpi laakson.
He kulkivat sitä tietä, joka johti joen yli vuoren juurella ja kääntyivät sitä polkua, joka kulki laakson halki. Muutamaan tien mutkaan oli kokoontunut joukko kyläläisiä, jotka valkeissa puvuissansa huolettomina juttelivat puiden varjossa ja kuuntelivat veden salaperäistä kohinaa, kun se rotkojen lomitse kierrellen etsi soveliasta kulkureittiä. Viimeisenä kylän reunassa on pieni mökki pääty tiehen päin ja avoin portti johti kolmiomaiseen varjoisaan pihaan. Kun lapset kulkivat tämän asumuksen ohi, seisoi sen portilla sauvaansa nojaten vanha, harmaa, laiha ja hyvin kumara mies. Hänen jaloissaan makasi skotlantilainen paimenkoira sidottuna maahan lyötyyn puutolppaan. Lasten melu houkutteli tuvasta portaille nuoren naisen. Hän oli paljain päin ja yllään hänellä oli vaalea kesäpuku. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja surunuurtamat. Hän astui varoen ojentaen toisen kätensä hapuillen eteensä ja tarttuen kiinni kuusaman hentoihin ritvoihin, jotka riippuivat katosta. Hänen silmänsä olivat käännetyt puoliksi ylös ja puoliksi kulkueeseen päin ja niiden vaalenneessa terässä oli tyhjä ilme. Hän oli sokea. Hänen sivullaan, kiskoen vallattomasti hänen toisesta kädestään, hyppeli puolitoistavuotias lapsi — pullea, suloinen poikanen, jonka pyöreät posket punottivat, siniset silmät loistivat ja vaaleat kiharat liehuivat tuulessa.
Leperrellen, nauraen, laulaen ja heilutellen lehviänsä ja sanajalkojansa onnellisten, huolettomien päidensä päällä lapset tepsuttivat ohi. Kun he olivat menneet, ilma oli tyhjä, aivan kuin leivojen laulu olisi äkkiä vaiennut.
Newlannin kirkko oli laakson keskellä puoliksi puiden peitossa. Portilla seisoi kirkkoherra Christian — hän oli vähän vanhentunut, vuosien huurre peitti sakeampana hänen tuuheaa tukkaansa, kasvot olivat saaneet vielä entistäkin hienostuneemman ilmeen ja kauniiden silmien katse oli päivänpaisteinen ja sydämellinen. Greta seisoi hänen rinnallaan hiljaisempana kuin muinaisina päivinä, kasvoillaan vakava, mietiskelevä ilme ja hänen vilkkaat silmänsä katselivat surullisempina ja rauhallisempina. Vaalea tukkansa ei enää aaltoillen langennut hänen hartioillensa, vaan se oli koottu rehevälle sykkyrälle, jota nyt leveälaitainen hattu peitti.
"Tuolla ne tulevat, Jumala heidän viattomia sydämiänsä siunatkoon", sanoi kirkkoherra Christian ja sinä hetkenä lapsilauma ilmestyi tien mutkasta esille.