"Minä sanon viikko. Ja jos te kertaakaan kohotatte sitä —"
"Eikö hetkeksikään? Ei edes raottaa pikkuistakaan?"
"Jos te liikutatte sitä, jos hetkeksikään muutatte sitä paikaltansa, te menetätte näkönne iäksi. Muistakaa se."
"Oi, tohtori, se on kauheata. Miksi ette sanonut sitä jo ennen? Oh, tämä on pahempaa kuin sokeus, Ajatelkaa kiusausta, kun minä en ole kertaakaan nähnyt poikaani!"
Tohtori oli saanut kääreen valmiiksi, mutta hänen äänensä oli vähemmän ankara, vaikkakin myöntymätön.
"Teidän täytyy totella minua", hän sanoi. "Minä palaan tästä päivästä viikon kuluttua ja silloin te saatte nähdä lapsenne ja isänne ja tämän nuoren rouvan ja kaikki, Mutta muistakaa, ellette tottele minua, te ette saa koskaan nähdä mitään. Te saatte nähdä vilahdukselta pienen poikanne ja sitten tulette iäksi sokeaksi — niin, ehkä kuolette."
Mercy makasi hetkisen hiljaa. Sitten hän sanoi aivan hiljaa:
"Rakas tohtori, antakaa minulle anteeksi. Minä tahdon tehdä, kuten käskette ja lupaan olla kiltti. Minä en koske käärettä. Ei, pienen poikani vuoksi minä en; sitä koskaan, koskaan koske. Te saatte tulla itse ja ottaa sen pois, ja sitten minä voin nähdä."
Tohtorit lähtivät pois. Greta jäi koko siksi yöksi mökkiin.
"Oletko nyt onnellinen, Mercy?" kysyi Greta. "Oi, olen", myönsi Mercy.
"Ajatelkaa, vain viikko! Ja sitten hän on niin kaunis."