"Ellei ole mitään syytä otaksua, että isä on menettänyt skotlantilaisen kotipaikkaoikeutensa, on poika laillinen. Jos isä pojan kastetilaisuudessa tunnusti äidin vaimokseen, tunnustaa Skotlannin laki avioliiton lailliseksi, olipa siinä vihkimistä tai ei — se ei muuta asiaa."
Seurasi äänettömyys. Drayton otti kirjeen asianajajalta, taittoi sen huolellisesti ja pisti povitaskuunsa. Sitten hän katsoi Hugh Ritsonin kasvoihin voitonriemuisin ilmein. Bonnithorne oli siirtynyt sivulle. Vieraat olivat ääneti.
"Kuuletko?" sanoi Drayton. "Poika on laillinen." Hän painosti jokaista sanaa ja taputti kirjetaskuansa niitä kerratessaan. "Mitäs sinä siitä sanot, häh?"
Aluksi Hugh Ritson silminnähtävästi ponnisteli säilyttääkseen mielenmalttinsa ja hänen kasvonsa valahtivat marmorin valkeiksi. Drayton tuli lähemmä häntä.
"Sinä tahdoit antaa minulle potkut, vai? Ajaa minut ulos talostani, häh? Saatana, nyt on minun vuoroni, niinkuin se onkin."
Näin sanoen Drayton astui ovelle ja heitti sen selälleen.
"Tämä talo on minun", hän sanoi. "Mene ja piru sinut periköön."
Saatuaan tämän odottamattoman iskun Hugh Ritson polki jalkaa. Hän katsoi vieraisiin ja tunsi asemansa ilkeäksi kuin roisto, jolle on pantu kapula suuhun niin ettei hän voi puhua. Sitten hän hoippasi kädet ojona sinne, missä Drayton seisoi.
"Anna minun puhua joku sana sinulle kahden kesken", hän kähisi äänellä, jota tuskin saattoi kuulla.
Drayton kohotti kätensä ja puristi nyrkkinsä. "Ei tavuakaan", hän sävähti. Hänen äänensä oli raaka ja hurjistunut.