Hugh Ritson kumartui pöytään päin ja otti siitä paperin, joka oli siinä levällään.
"Tämä on sinun nimesi", hän sanoi, "ja minä tahdon todistaa sen."
Drayton purskahti toisen kerran nauruun.
"Sinä et uskalla sitä koettaa", hän hohotti.
Hugh pyörähti häneen silmät tulta leimuten.
"Silloin sinä arvostelet minun rohkeuttani omasi mukaan. Mies, mies!" hän sanoi, "tiedätkö sinä, mitä sinä aiot tehdä?"
Kuului taaskin Draytonin raaka nauru, mutta se kuoli äkkiä hänen huulillensa.
Sitten Hugh Ritson astui ovelle. Hän heitti viimeisen silmäyksen huoneeseen. Tuntui kuin hän olisi tietänyt joutuneensa lopun alkuun — kuin hän olisi sinä hetkenä saanut varmuuden, ettei hän enää koskaan näe tätä tuttua huonetta. Onni ja tulevaisuus, joka vain joku tunti aikaisemmin näytti hänelle hymyilevän, oli jättänyt hänet ainiaaksi. Malja, jonka hän oli jo huulilleen kohottanut, oli nyt pirstaleina hänen jaloissansa. Hän näki sen kaiken tänä lyhyenä hetkenä. Hänen kasvoillaan kuvastui ääretön tuska, mutta sittenkin huulilla leikki lievittävä hymy. Hän painoi toisen käden otsallensa ja sanoi niin hiljaisella äänellä, että se oli vain kuiskaus:
"Odota, niin saat nähdä."
Kun vieraat, jotka olivat painautuneet yhteen kuin lampaat myrskyssä, saivat lamautuneet aistinsa takaisin, oli Hugh Ritson kadonnut. Drayton oli lysähtänyt tuoliin lähelle Bonnithornea ja vikisi kuin pieksetty koira.