"Menkää hänen jäljessänsä. Mitä hän aikoo? Te tiedätte, että minä aina olin tätä vastaan."
Pian hän kuitenkin nousi seisoalleen ja nauroi, lörpötteli ja melusi selittäen, että on ikävä, jos mies ei saa olla isäntä omassa talossansa, ja jos ajos on parannettava, on leikkaus kestettävä.
"Aivan oikein", myönsi joku vieraista, "ja minun myötätuntoni on täydellisesti teidän puolellanne, herra Ritson. Häpeällisempää syytöstä ei koskaan ole miehekkäämmin torjuttu."
"Minä olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, naapuri", virkkoi toinen, "ja sellaista kamalaa valhetta ei kukaan voi kärsiä. Paul Lowther, toden totta! Sehän on verratonta ivaa."
"Niin, onpa melkein, eikös olekin?" sanoi Drayton. Ja sitten hän nauroi ja he kaikki nauroivat ja olivat erinomaisen hyviä ystäviä.
VI LUKU.
Greta viipyi Mercyn luona puolipäivään asti pyytäen, houkutellen ja lopulta komentaen häntä makaamaan hiljaa vuoteessa sill'aikaa, kun hän itse puki ja syötti lapsen ja keitti ja puhdisti loordi Fisherin hartaista vastalauseista huolimatta. Kun kaikki oli tehty ja vanha hiilenpolttaja oli lähtenyt vuorelle, Greta otti pienokaisen syliinsä ja meni Mercyn huoneeseen. Mercy kuuli pienimmätkin äänet ja jo heidän lähestyessään nousi vuoteellansa istuallensa. Hänen kasvonsa säteilivät, avautuneet huulet hymyilivät ja ihastuneet sormet leikkivät hermostuneesti pieluksella.
"Miten kirkasta tänään onkaan, Greta", hän huudahti. "Olen aivan varma, että nyt aurinko paistaa."
Akkuna oli auki ja leppoisa tuulenhenki leyhyi auringonsäteitten välitse huoneeseen. Mercy kallisti päänsä sivulle ja lisäsi: "Ah, sinä nuori veitikka, sinä — siellähän sinä olet, olethan vain? — Antakaa se minulle, se veijari." Veitikka annettiin hänelle ja hän rankaisi sitä veijarimaisuudesta hukuttamalla sen suudelmiin. "Miten sievät hänen kasvonsa varmaan ovatkaan! Niiden täytyy olla juuri kuin kaksi kypsää omenaa." Ja taas satoi suudelmia. Sitten hän taputteli ja hyssytti pienokaista, kuiskaili ja soperteli, puhalteli ilmaa sen hiuksiin ja kutitti sitä, kunnes se nauroi ja hyppi ja kellahti selälleen nostaen pienet kantapäänsä pystyyn, jolloin äiti peitti sen pehmeät jalkopohjat suudelmiin ja lopuksi vangitsi suuhunsa koko pienen jalan. "Voitteko te koskaan ymmärtää, että jalka voi olla noin hentoinen, Greta?" hän kysyi. Ja pienokainen ryömi ja kiipesi äitinsä rinnalle ja useammin kuin kerran koetti irroittaa äitinsä pään ympäri käärittyä valkeata sidettä. "Ei, ei. Ralphie ei saa koskea", sanoi Mercy käyden äkkiä vakavaksi. "Ajattelehan toki, Ralphie, yksi viikko — vain yksi — ei, vähemmän — vain kuusi päivää enää, ja sitten — oh, sitten —" pitkä syleily, ja pieni sankari ankarasti vastusti sitä kiihkeää syleilyä, johon äiti tätä suunnatonta ilonhetkeä ajatellessaan hänet sulki.
Äkkiä Mercyn olento muuttui. Hän kääntyi Gretaan ja virkkoi: "Minä en milloinkaan koske kääreeseen, en; mutta jos Ralphie päästäisi sen irti ja se putoaisi, olisiko se minun lupaukseni rikkomista?"