"Ihmisten vuoksi. Minä en tahdo olla enää ihmisten naurun aiheena. Minun vaimoni on minun vaimoni. Aviomies on aviomies ja vaatii kuuliaisuutta."
"Ja mitäs sitten, jos te ette sitä saa?" kysyi kirkkoherra, vanhat kasvot valkeiksi valahtaneina.
"Mitä? Vankeus — se on selvä." Drayton käännähti ympäri ja kosketti asianajajaa piiskansa varrella. "Nyt on teidän tehtävänne, kertokaa heille, mitä siitä seuraa."
Tämän vetoumuksen kuultuansa herra Bonnithorne selitti, että aviomiehellä on oikeus vaatia oikeuksiansa, ellei hän itse ole rikkonut "uskollisuuttansa" puolisoaan kohtaan.
"Laki", lisäsi herra Bonnithorne, "pakottaa vaimon elämään miehensä kanssa yhdessä, tai rankaisee häntä vankeudella, ellei hän sitä tee."
"Kuuletteko?" sanoi Drayton kuopien kiihkoissaan käytävää kenkänsä koroilla, — "rankaisee häntä vankeudella."
Seurasi äänettömyys, ja sitten kirkkoherra sanoi hiljaa, mutta varmasti:
"Minä huomaan, että tahtoisitte saada tämän rouvan omaisuuden tuhlattavaksenne."
"No, mitäs siitä? Eikö minulla oli oikeutta tuhlata sitä, häh?"
"Te olette tuhlannut sitä jo kylliksi varastaessanne hänelle kiinnitetyt velkakirjat uskottelemalla olevanne hänen miehensä, mutta nyt te menette liian pitkälle."