Seuraavana hetkenä Greta riippui kirkkoherran kaulassa nyyhkyttäen ja valittaen, jolloin hyvä, vanha Christian uurteisilla kasvoillaan taas entinen, rajaton hyvyys silitteli hänen hiuksiansa hellästi kuin joku nainen.
"Minun Paul-parkani, minun rakas mieheni!" huusi Greta tuskassa.
"Ah, Jumalan kiitos, asiat ovat nyt pahimmillansa, tämän pahemmiksi ne eivät enää voi muuttua", sanoi kirkkoherra.
Hän vei Gretan sisään, valeli hänen polttavaa otsaansa vedellä ja kuivasi kovalla, karkealla kädellänsä kyyneleet noista silmistä, jotka hetkistä aikaisemmin olivat säihkyneet kuin salamat.
Noin kello viiden seutuvilla sinä iltana kuului naputus pappilan ovelta, ja vanha loordi Fisher astui huoneeseen. Hänen olentonsa oli vieläkin hillitympi ja juhlallisempi kuin tavallisesti.
"Minä tulin sanomaan, että minun tyttäreni pikkuinen vauva on tullut hyvin kipeäksi", hän sanoi, "ja aivan äkkiä."
Greta nousi ja pisti hatun päähänsä ja levätin hartioillensa. Hän kiisi jo tietä pitkin, kun vanha hiilenpolttaja oli ehtinyt vasta kynnykselle.
VIII LUKU.
Kun Greta ehti vanhan hiilenpolttajan mökille, lepäsi pienokainen puolihorroksissa Mercyn sylissä. Sen hengitys tuntui vaikealta. Joskus se hätkähti aivan kuin kauhistuen jotakin. Kuume oli korkea ja suuta kuivasi. Äidin vakavat kasvot olivat painuneet sen yli ja niiden ilmettä on mahdoton kuvata. Vain vapisevat huulet kertoivat taistelusta, joka riehui hänen sielussansa. Mutta halu nähdä pienet, punaiset kasvot, kiihkeä toivo saada nähdä edes vilahdukselta uinuvat pienet silmät, äidin sydämen sanaton tuska, kun hän moitti kohtaloa, joka oli tehnyt pienokaisen hänen rinnallaan vieraaksi hänelle niin ettei hän edes sen piirteitä tuntenut — kaikki oli samalla hetkellä kirjoitettu näihin sokeihin kasvoihin.
"Onko se kalpea?" kysyi Mercy. "Nukkuuko se? Se ei puhele nyt, vaan säikähtelee ja itkee ja joskus yskii."