Päivä kului verkalleen, ja lapsi huononi huononemistaan. Illalla palasi vanha hiilenpolttaja ja pistäysi sänkykamariin. Hän seisoi vuoteen ääressä ja katseli vääntyneitä pieniä kasvoja ja kun lapsen silmät avautuivat, hän tarjosi sille laihtuneen etusormensa. Mutta pyöreä käsi ei tarttunut siihen enää.
Vanhan miehen huulet vapisivat valkean parran takana.
"Se oli suloinen pikku olento", hän sanoi hellästi ja kääntyi pois.
Hän jätti soppansa koskematta ja asteli portaille. Siellä hän istui vuoleskellen oratuomikeppiä. Aurinko painui Ankerias-kallion taa ja koko laakso ui illan autereessa. Cat Bellsin huippu hohti kirkkaana vaipuvan auringon luodessa siihen viimeisiä säteitänsä. Raitis etelätuuli alkoi puhaltaa ja vilja huojui ja välkähteli kuiskaillen ihmeellisin kielin yön tervetulleeksi. Koira makasi vanhan hiilenpolttajan jaloissa, avaten joskus silmänsä ja tavoitellen lentäviä kärpäsiä, jotka ilokseen näyttivät tahtovan kiusoitella sitä.
Nuori elämä sisällä riutui loppuansa kohden. Ei kuulunut enää kirkuvaa yskää, äänekäs hengitys kävi säännöttömämmäksi ja korahtelevaksi. Mercy nosti lapsen vuoteesta ja istui se sylissänsä takan edessä. Greta näki sen silmien avautuvan ja samana hetkenä hän näki sen huulten liikkuvan hiljaa, mutta hän ei kuullut mitään.
"Hän kutsuu äitiänsä", sanoi Mercy kallistaen korvansa lähelle lapsen suuta.
Seurasi pitkä äänettömyys. Mercy puristi lasta rintaansa vasten. Sen läheisyys näytti lievittävän hänen tuskaansa.
Greta seisoi ja katseli. Hän näki pienten huulien liikkuvan taas, mutta nytkään hän ei kuullut mitään.
"Hän kutsuu äitiänsä", kertasi Mercy miettivästi, "ja oh, hän tietää lähtevänsä niin pitkälle matkalle!"
Vielä kerran liikkuivat pienet huulet.