"Hän kutsuu minua", sanoi Mercy kuunnellen henkeään pidätellen ja hän tuli levottomaksi ja kiihoittui. "Hän muuttaa pois, minä kuulen sen. Hän on hyvin kaukana. — Ralphie, Ralphie!" Hän oli kohottanut lapsen hyvin lähelle kasvojansa. "Ralphie, Ralphie!" hän huusi.
"Anna lapsi minulle, Mercy", pyysi Greta.
Mutta äiti puristi sitä suonenvedontapaisesti.
"Ralphie, Ralphie, Ralphie!"
Äkkiä levähtivät valkeat vaatteet. Sinä hetkenä side ole pudonnut Mercyn silmiltä ja hän tirkisteli lapsen kasvoihin silmät villeinä ja pois suunniltansa.
"Ralphie, Ralphie… Hugh!" hän huusi.
Äiti oli lopultakin nähnyt lapsensa ja sinä hetkenä hän oli tuntenut siinä isän piirteet.
Seuraavana hetkenä Jumalan enkeli liiteli läpi tämän murheiden talon, ja lapsi lepäsi kuolleena äitinsä rinnoilla.
Mercy näki sen ja hänen kiihkonsa asettui. Hän nousi hiljaa seisoalleen ja asetti pienokaisen vuoteelle. Ei kuulunut ainoatakaan huokausta, eikä vuotanut yhtään kyyneltä. Hänen kasvonsa vain olivat tuhkanharmaat ja hänen valkeat huulensa vapisivat.
"Greta", hän sanoi hyvin hiljaa, "tahtoisitteko mennä hakemaan häntä?"