"Parasta on, että asia on, niinkuin on", hänen sydämensä kuiskasi sinä hetkenä. Seuraavana hetkenä koko hänen olentonsa vapisi. Mitkä olivat ne ajatukset, jotka kutsumatta olivat kohonneet hänen sielustansa? Eikö ollut parempi, että hänen lapsensa lepäsi tuossa kylmänä, kuin että hän täyttäisi tämän yksinäisen talon ilolla ja rakkaudella? Oliko hän sitten niin musta konna? Jumala varjelkoon siitä! Kuitenkin parasta on näin.
"Kaikki on ohi nyt", virkkoi Mercy ja hänen kätensä putosivat hervottomina kasvoilta. Hän käänsi väsyneet silmänsä Hughiin ja lisäsi: "Me olemme saaneet jo rangaistuksemme."
"Rangaistuksen?" sanoi Hugh — "me?" Seurasi hetken äänettömyys, ja laskien äänensä, niin että se oli tuskin kuuluva, hän sanoi: "Sinun kuormasi on raskas kantaa, tyttöparkani."
Mercyn hennot sormet liikkuivat hiukan.
"Minä en voi sitä enää kantaa", hän vastasi.
"Moni on ajatellut samoin ennen sinua", sanoi Hugh, "mutta Jumala yksin tietää, kuinka paljon me jaksamme kantaa, ennenkuin olemme tarpeeksi koetellut."
"Hyvä, kaikki on nyt ohi", kertasi Mercy kuuntelematta häntä.
Hän puhui itsestänsä, niinkuin hänen päivänsä olisivat jo päättyneet ja kärsimys olisi ohi, niinkuin hänen elämänsä lanka olisi punoutunut tuossa vuoteella lepäävän pienokaisen olentoon, jonka tie nyt oli päättynyt. Hugh Ritson katsahti häneen ja hänen kasvolihaksensa vavahtelivat. Mercyn uupuneet silmät olivat vielä kuivat, niiden hämärä valo tuli kuin jostakin kaukaa sumujen takaa.
"Kuinka minä rukoilinkaan, että saisin nähdä Ralphieni!" hän huokasi. "Minä ajattelin, että Jumala olisi määrännyt, etten minä saisi koskaan nähdä lastani. Ehkäpä se oli minun rangaistukseni kaikesta — kaikesta, mitä on ollut. Mutta minä rukoilin yhä. Oi, sinä et voi käsittää, miten paljon minä rukoilin! Mutta sen täytyi olla kirottua rukousta."
Hän kätki kasvonsa uudestaan käsiinsä ja lisäsi odottamattoman innostuneesti: