Se kaataisi tämän hävyttömän roiston lokaan, mutta millä hinnalla! Vangin puku, jota nyt kantaa hänen veljensä, joutuisi silloin hänelle. Ja mikä lohdutus se olisikaan, että ryöväri itse joutuisi rikoksestaan kärsimään! Mutta miksi puhua lohdutuksesta tällaisessa asiassa! Oliko hänellä mitään muuta mahdollisuutta? Mistä hän löytäisi sellaisen paikan, johon taivaan pilvien läpi valo kirkastaisi hänen tietänsä? Hän matkusti kohden synkkenevää yötä ja hänen elämänsä päivätyö oli tehty.
Mitäs sitten, jos hän antaisi kaiken mennä menojaan? Silloin hän olisi häväisty, perikatoon joutunut mies, joka on ajettu kuin koira ulos hänen isänsä talosta ja jonka aina täytyisi nähdä, kuinka muukalainen siinä isännöi. Voisiko hän juoda niin katkeran kalkin? Katkeran! oh, tuhat kertaa katkerammaksi se tuli sen kautta, että hän itse, oman loppunsa alussa, oli asettanut roiston sille paikalle, jota hän nyt hallitsi.
Ei, ei, ei! Paul Lowtherin täytyy kukistua ja hänen kanssaan täytyy kukistua myöskin erään paremman miehen sortuneen jäännöksen. Niin, paremman miehen, sanokoon maailma mitä tahansa!
Voisiko tapahtua, etteivät he uskoisi häntä? Kun hän sanoo: "Vangitkaa minut — minä olen valapatto", he ehkä vastaavat: "Ei. Te tunnustatte itsenne rikolliseksi senvuoksi, että saisitte kostaa sille, joka on ajanut teidät pois talostansa." Hugh Ritson naurahti julmasti, kun tällainenkin mahdollisuus johtui hänen mieleensä: Roisto pelastuu rangaistuksesta kun hänen vihamiehensä syytöspuhe muuttuu puolustukseksi.
Ovelta kuului koputus. Hän oli niin sotkeutunut näiden ajatusten sokkeloihin, ettei aluksi ymmärtänyt, mitä koputus tarkoitti. Lopuksi hän hallitsi itsensä ja huudahti:
"Sisään!"
Gubblum Oglethorpe astui huoneeseen.
"Kahrentoist' vuorolaiset ovat juuri lähröss' ales, mutt' tahtovat vierä muutamia pölkkyjä mukanaan. Sanovat, että suojusvarustukset hiekkaosalla ovat alasromahtamaisillansa."
Hugh Ritson ponnisti tahtoansa tajutaksensa Gubblumin sanoman.
"Käskekää heidän ottaa pölkkyjä", hän myönsi matalalla äänellä.