* * * * *
Hugh Ritson asteli pimeässä kaivosvuorelle. Sulatusuunista hohti valoa eteläiselle taivaalle, ja vuorenjyrkänteet häämöttivät epäselvinä sen valossa. Koneen jyske, ketjujen kolina ja viiltävä lapioiden kirskuna, kun miehet loivat kopista malmia pengermälle, olivat ainoat äänet, jotka kuuluivat tuulenpauhinan yli. Gubblum työskenteli aivan kaivosaukon suulla. "Oglethorpe", sanoi Hugh, "kuinka monta vuoroa on alhaalla työssä tänä yönä?"
"Kaikki, paitsi kahta miestä — vanhaa Reubenia ja Jim Southia."
"Sittenhän ne ovat valinneet työn."
"Niin, toiseks' kahreks' viikoks' — luottaen siihen, että saavat palkkansa jo ennen sitä, jos Jumala suo."
"He eivät tule pettymään."
Hugh Ritson kääntyi pois. Gubblum työnsi kärrynsä pengermän reunalle ja levähti mutisten itseksensä: "Joka tapauksessa hän kestää sen aivan kylmästi."
Mutta ulkonainen tyyneys hävisi heti, kun Hugh Ritson pääsi omaan huoneeseensa kaivosvuoren juurelle. Hän valeli polttavaa otsaansa uudestaan ja yhä uudestaan. Hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti ja hän pisti hikiset kätensä kyynärpäitä myöten kylmään veteen pitäen niitä siellä useita minuutteja. Pitkään aikaan hän ei hetkeksikään istahtanut. Hän käveli lakkaamatta ja kiusaantuneena, ja hänen herpaantunut jalkansa oli raskas ja laahustava. Sitten hän heittäytyi leposohvaan, pyöri siinä hetkisen ja alkoi taaskin surullisen marssinsa. Nämä tunnit kuluivat hitaasti.
Hän kertasi kohta kohdalta päivän elämykset. Ja yksitellen syöksyivät hänen mieleensä kaikki ne tapaukset, joita hänelle oli sattunut näinä kahtena vuotena isän kuoleman jälkeen. Myrsky raastoi esille kaikki jo haihtuneetkin muistot. Ja jokaisella muistolla oli oma katkera makunsa ja ne saastuttivat koko hänen sielunsa kuin rutonhuurut. Hän koetti suojata itseään itseänsä vastaan. Mitä hän ensin oli aikonut tehdä, oli ollut vain etsiä eittämätöntä laillista oikeuttansa, ja — jos hän oli mennyt pitemmälle uskaltamatta ajatella, ennenkuin teko oli tehty — oli se ollut rakkaus, joka hänet oli harhaan vienyt. Oliko siis niin raakaa etsiä oikeutta, niin häpeällistä rakastaa?
Mutta yli vaihtelevien omantunnon soimausten, yli tukahdutetun katumuksen, yli rakkauden tuskain ja ristiriitojen, puhui koston ääni hänen sielussansa. Tämä mies, hänen välikappaleensa, nyt hänen isäntänsä, Paul Lowther, täytyi nujertaa maahan ja hänen luikerteleva apurinsa hänen kanssaan. Mutta miten? Oli vain yksi tie — paljastaa itsensä. Nyt se oli ainoa tie, joka tyydyttäisi hänen petettyä ja solvaistua henkeänsä. Hänen täytyy mennä oikeaan paikkaan ja sanoa: "Minä olen tehnyt väärän valan ja ryöstänyt sen kautta veljeni vapauden. Mies, joka tuomittiin Paul Draytonina, onkin Paul Ritson. Kaikki on minun syyni."