Drayton seurasi häntä ulos äänekkäästi nauraa hohottaen. Hugh kääntyi äkkiä ympäri ja sulki oven. Sitten hän kääntyi Draytoniin, jonka innoittavat kasvot olivat epäselvinä hänen edessänsä verhojen takaa tuikkivassa punertavassa valossa.
"Sinä olet koettanut kiduttaa minua", hän sanoi, "aivan kuin koettaisit hirttää koiraa hännästänsä ja kiskoisit hampaita rotan suusta. Sinä olet uhannut myöskin inhoittavalla tavalla kiduttaa jaloa ja hyvää naista. Sinä olet roisto ja sinä tiedät sen. Mutta sinäkin epäröisit, jos sinä varmasti tietäisit, kuka tai mikä sinä olet. Anna minun sanoa se sinulle uudestaan nyt, kun me olemme kahden ja kun minulla ei ole mitään persoonallisia etuja ajettavana. Sinä olet se mies, jonka nimen minä sinulle annoin — Paul Lowther, Robert Lowtherin poika — ja tuo nainen, minun veljeni vaimo, jonka sinä omaa etuasi tavoitellessasi tahdot pakottaa asumaan saman katon alla sinun kanssasi, on sinun oma sisaresi." Draytonin raaka naurun hohotus kuului yli puissa tohisevan myrskytuulen. Hänen seuralaisensa sisällä kuulivat sen ja vaikenivat kuuntelemaan.
"Se on sievä, vanha juttu, tuo. Annapas olla — sinä olet kertonut sen ennenkin, muistaakseni."
"Silloin se oli valhe, nyt se on Jumalan nimessä totta!" vakuutti Hugh.
Drayton nauroi taaskin.
"Ja silloin sitä uskottiin, mutta nyt ei uskota. Ei, ei, herra Hugh, se ei kävele."
"Me saamme nähdä."
Hugh Ritson oli pyörähtänyt ympäri ja mennyt. Drayton palasi takaisin ystäväinsä luo. "Eikö kyyhkynen tuo riistaa nokassaan, kun se palaa pensaaseen?" hän mutisi.
"Ei, sillä on nokassa komea, valkoinen höyhen", sanoi vanha Reuben Rae.
"Ei se riistaa kokoa, jolla on vain kieli aseena", päätti John, seppä.