Allan Ritson ja asianajaja seurasivat häntä astuen sisään pieneen saliin eteisestä oikealle. Se oli hieno huone, täynnä menneen ajan muistoja. Lattia oli kiilloitettua mustaa tammea, peitetty nahoilla; katto oli tammineliöistä, ja vahvat tammiset niskahirretkin oli asetettu niin, että ne muodostivat suuria neliöitä. Seinillä oli kirkasvärisiä tammisia kaappeja, joiden etuosaan oli leikattu kömpelöitä kuvioita, ja seinät olivat valkaistut ja koristetut mustalla ja valkealla. Huonekalut olivat vanhat ja raskaat. Suuressa akkunansyvennyksessä oli rukki. Kärpänen surisi katossa ja auringon kajastus vielä kuvastui lattialle. Miehet istuutuivat.
"Minä olen kutsunut teijät, herra Bonnithorne, tehäkseni testamenttini", sanoi vanha mies. Asianajaja hymyili.
"Vanha totuushan on, että viivyttely lakiasioissa on samaa kuin polttaa kynttilää päivällä; kun yö tulee, on se silloin hiileksi palanut."
Vanha mies välitti vähät tästä huomautuksesta.
"Niin", hän sanoi, "mutta mitkään muitten menettelytavat eivät sovellu minulle."
Tämä vihjaus sai herra Bonnithornen heristämään korviansa.
"Ja mitkä ovat teidät varsinaiset syynne?" hän kysyi.
Allan näytti hajamieliseltä. Hän oli hetkisen ääneti ja sanoi sitten hitaasti aivan kuin leikitellen ajatuksilla ja lauseparsilla:
"No niin, teijän täytyy tietää… Minä tuskin tiijän, kuinka sen sanoisin … Niin, minun vanhin poikani Paul, kuten häntä sanotaan —"
Vanha mies pysähtyi, hänen koko olentonsa muuttui yrmeäksi ja epävarmaksi. Herra Bonnithorne kiiruhti apuun.