XVII LUKU.
Hugh Ritson palasi asunnolleen kaivosvuorelle. Matkalla sinne hän kohtasi joukon ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet kaupungin puoleiselle sillalle. He hajaantuivat, kun hän kulki läpi, mutta ainoakaan ilme hänen kivettyneillä kasvoillansa ei todistanut, että hän tunsi heidät. Puoli-iltarupeamassa saapui Carlislesta asianajaja, joka osti kaikki koneet ja kaivoskaluston. Samana iltana, kun päivävuorolaiset palasivat ja yövuorolaiset menivät työhön, heidän palkkansa maksettiin viimeiseen penniin. Sitten Hugh Ritson sulki ovensa ja alkoi uudestansa surullisen marssinsa huoneessansa.
Tänä iltana — se oli keskiviikko-ilta — kun pimeys peitti laaksot ja vuoret, oli laaksossa kauhea huuto ja valitus. Se alkoi kaivosaukolta ja sieltä se levisi kaikkialle. Vähemmässä kuin neljännestunnissa satakunta ihmistä, miehiä, lapsia ja vaimoja oli kokoontunut kaivosaukon ympärille. Hiekka oli sortunut kaivokseen ja vanginnut sinne muutamia työmiehiä. Huuto, valitus ja moninaiset itkun äänet täyttivät yhtenäisenä kuorona ilman.
"Minä tiesin, että näin kävisi." "Minä jo sanoin isännälle aikoja sitten." "Missä on minun mieheni?" "Ja minun?" "Ja minun lapsiraukkani — vasta viidentoista vuotias." "Onko kukaan nähnyt minun Willietani?" "Oletko se sinä, Robbie, poikaseni? — Ei." Ja joka kerta kun alhaalta tuli nostokorissa miehiä ja poikia, hyökkäsivät äidit, vaimot ja isät tuntemaan omiansa.
Hugh Ritson astui ulos ja kulki läpi ihmisjoukon.
"Missä hiekka on sortunut?" hän kysyi muutamalta kaivosmieheltä, joka juuri tuli ylös aukosta.
"Hiekkasuonilla 2, 3, 1", vastasi mies.
"No, sittenhän itse kaivos on selvä?"
"On, mutta vettä on sinne tulvinut, niin ettei sinne ole turvallista mennä."
Hugh Ritson oli ottanut kynttilän hänen kädestänsä ja puhdisti sen sydäntä hattunsa suojassa.