"Niin, rukoilkaa, rukoilkaa minun puolestani! Mutta työnne on turha — mikään ei voi minua pelastaa."
"Huutakaamme Jumalan puoleen", sanoi kirkkoherra.
Hugh Ritsonin huulilta kuului katkera nauru.
"Miksi! Viedäksemme hänen eteensä minun elämäni ränstyneet rauniot? Ei."
"Kristuksen veri on pelastanut maailman. Se voi puhdistaa meistä suurimmankin syntisen ja lepyttää Jumalan ankarimmankin vihan."
Hugh Ritson purskahti uudestaan katkeraan nauruun.
"On tullut synnin ja pahuuden loppu. Eipä sillä väliä." Sitten hän kauhistavan juhlallisesti lisäsi: "Minun sieluni on tyhjä. Se on jo joutunut ikuiseen tuskaan. Minä kuolen huomenaamuna auringon noustessa."
"Yksikään ihminen ei tiedä aikaa eikä hetkeä —"
Hugh Ritson kertasi kauhealla innostuksella: "Minä kuolen, kun aurinko sunnuntaiaamuna nousee."
Kirkkoherra Christian jäi hänen luokseen koko täksi raskaaksi yöksi. Tuuli ulvoi ja tohisi ulkona. Se nuoleksi seiniä kuin käärmeitten kielet. Kirkkoherra rukoili palavasti, mutta Hugh Ritsonin ääni ei kertaakaan yhtynyt häneen. Edestakaisin, edestakaisin kuoleva mies lakkaamatta jatkoi vaivalloista kulkuansa. Muutamana hetkenä hän pysähtyi ja sanoi aavemaisesti hymyillen: "Tämä kuolema on vanha juttu. Se on vieraillut ihmisten kodeissa jok'ikinen päivä näinä kuutenatuhantena vuotena ja kuitenkin se on meistä aina yhtä kauhea."