"Luke", hän sanoi äkkiä, "otaksun, että teillä on monta saattomiestä, kun kerran teidän aikanne tulee."
"Niin, Jumalan kiitos", vastasi vanhus pyyhkäisten pois kuuman pisaran, joka oli vierähtänyt hänen kasvoillensa, "siellä ovat minun lapseni ja lastenlapset ja vielä niirenkin lapset. Ehkäpä lapset tahtovat laskea minut äidin, sen siunatun vanhan olennon, viereen."
Hugh Ritsonin kasvot synkistyivät ja hän jatkoi käyntiänsä.
"Loruja, välipä tällä!" hän hymähti itseksensä. "Yötuulen valitus on kylliksi miehen haudalla." Ja hän naurahti hiukan.
Seuraavana aamuna — lauantaiaamuna — hän kirjoitti kirjeen ja lähetti Luken kylään viemään sitä postiin. Sitten hän itse kävi kaivoksella toimittamassa muutamia asioita. Sieltä tultuaan hän sulki ja salpasi ovensa. Kun vanhus toi päivällisen, hän kolkutti turhaan ja sai niine hyvinensä mennä tiehensä.
Ilta saapui eikä vieläkään kuulunut vastausta vanhan miehen koputukseen. Auringon laskettua tuuli oli yltynyt. Uhkasi tulla myrskyinen yö.
Kymmenen tienoissa kirkkoherra Christian saapui. Hän oli taistellut kauan sydämessään, päästäkseen selville, mihin velvollisuus häntä käskisi. Vastaukseksi vanhan miehen pyyntöön hän oli vihdoin saapunut ja kolkutti nyt ovelle. Mitään vastausta ei kuulunut. Tuuli vinkui ja tohisi äänekkäästi puissa hänen päänsä päällä, mutta sittenkin hän kuuli levottoman astunnan sisältä. Hän kolkutti uudestaan ja uudestaan.
Lopultakin avautui salpa ja ääni, joka samalla oli sekä outo että tuttu, huudahti: "Astukaa sisään, kirkkoherra Christian."
Kirkkoherra astui huoneeseen. Kun hän katsahti Hugh Ritsonin kasvoihin, häntä värisytti kummallisemmin kuin koskaan ennen. Monen monta kertaa hän oli nähnyt kuoleman elävän ihmisen kasvoilla, mutta ei milloinkaan tuollaisena. Elävät kasvot olivat kivettyneet, valkeat huulet olivat yhteen puristetut, synkät silmät paloivat kuin syvä, kytevä tuli, keltaiset kädet olivat kuivettuneet ja hermostuneet. Epätoivo, mutta ei katumus kuvastui kurttuun painuneelta otsalta. Uupuneet jalat vapisivat, mutta yhä eteenpäin — yhä, yhä, yhä eteenpäin matkaa, joka oli pitempi kuin Gabbathasta Golgatalle. Huoneen ilmassa tuntui kuoleman siipien suhina.
"Antakaa minun rukoilla teidän kanssanne", sanoi kirkkoherra lempeästi ja pitemmittä puheitta hän heittäytyi polvillensa.