Kuului laakson läpi kirkonkellojen juhlallinen soitto. Hugh Ritsonin kasvot laskeutuivat poimuihin ja katse painui alas.
"Mitä ne nyt soittavat?" hän kysyi muuttuneella äänellä.
"Tänä aamuna haurataan Matthan tyttöraukka ja hänen sikiönsä."
Hugh Ritson ei koskenut aamiaiseensa.
"Luke, pankaa laudat akkunain eteen ja tuokaa lisää kynttilöitä."
Hän ei mennyt ollenkaan ulos sinä päivänä, vaan käveli lakkaamatta edestakaisin hämärässä huoneessa. Illan saapuessa hän sai kuumetta ja soitti vähän väliä kelloa, joka kutsui käskyläisen hänen luokseen. Mutta hänellä oli annettavana vain joku tavallinen käsky, joku sanoma tai vähäpätöinen selitys.
Vihdoin mies oli ymmärtävinään hänen tarkoituksensa ja jäi yöksi hänen luokseen. He puhuivat paljon varhaisina tunteina, ja isäntä nauroi usein ja laski leikkiä. Mutta unettoman miehen hengittämä ilma on aina unettavaa, ja ankarista ponnistuksistaan huolimatta Luke lopulta nukahti tuolillansa. Sitten seurasi tuntimääriä kestävä äänettömyys, jota häiritsi vain yksitoikkoinen askelten sipse sisällä ja sulaton kohina ulkoa.
Seuraavana päivänä, perjantaina, aurinko paistoi ihanasti, mutta suojuslaudat eivät avautuneet kaivosvuoren pienen talon akkunoista, ja kynttilä yhä paloi pöydällä. Hugh Ritson oli tullut huomattavasti heikommaksi, mutta yhä hän jatkoi väsynyttä käyntiänsä. Vanhaa miestä kiellettiin kutsumasta tohtoria, mutta sen sijaan hän sai viedä sanan kirkkoherra Christianille. Tämänkin yön vanhus valvoi isäntänsä luona. Kun puhelu vaikeni, hän lauloi — ensin Davidin psalmin: "Hullut sanovat sydämessänsä, ettei Herraa olekaan", sitten Charles Wesleyn virren Kristuksen veren puhdistavasta voimasta.
Vieraan silmälle olisi ollut outo näky: vanha mies — vielä nuori, vaikka seitsemänkymmenyhdeksän-vuotias, rakas rakkaiden ympäröimänä, viettäen rakastettuna ja kunnioitettuna elämänsä iltahetkiä, eläen köyhyydessä, vaikka luuli elävänsä yltäkylläisyydessä, uskoen kerran ikuisen onnen käsittävänsä, ja siksi kasvot kukoistavampina ja lempeämpinä kuin koskaan ennen — huojuttaen päätänsä lauloi sydämensä yksinkertaisuudessa. Toinen mies, tuskin vielä kolmenkymmenen vanha, oli menettänyt nuoruutensa, hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina ja silmissä paloi synkkä tuli — yksin maailmassa, hylättynä ja omistaan erotettuna — kävi epävarmoin askelin ja laahustaen kuin hänen kuormansa olisi joka hetki tahtonut hänet maahan rutistaa, heiluttaen käsiänsä virren tahdissa ja hymyillen pakotettua hymyä, joka ei tahtonut kohota hänen valjenneille huulillensa.
Kun laulu lakkasi, Hugh Ritson pysähtyi äkkiä ja kääntyi vanhaan kaivosmieheen.