Hugh Ritson ei sitä huomannut eikä siitä ollenkaan välittänyt. Hän otti kynttilän, jota oli hatussansa ilmavirralta suojannut, vapaaksi ja heitti syrjään. Hän astui sitten ihmisten välitse huoneellensa ja päästyään sinne löi oven kiinni niiden monien nenän edessä, jotka olivat seuranneet häntä sinne. Hän laski kaihtimet akkunain eteen ja aloitti uudestansa keskeytyneen edestakaisinkulkunsa.
Hän oli muuttunut kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Synkkä tuli paloi hänen silmissään ja hänen huulensa näyttivät lakkaamatta yhä valkenevan. Hänen askelensa, joka ennen oli ollut reipas ja varma, oli nyt veltto ja epävarma. Hän ei ollut hetkeäkään nukkunut sitten Mercyn kuoleman yön. Päättäen olla antautumatta kauheiden unien kanssa taisteluun ja niiden kiusattavaksi hän oli lakkaamatta kävellyt kaikki pitkät tunnit viimeisinä neljänä yönä. Hän tiesi, mikä lopputulos oli oleva eikä hän tahtonut sitä väistää. Vain kerran hän oli ajatellut käyttää nopeampaa tietä päästäksensä määränsä päähän. Silloin hän oli avannut kaapin ja tuijottanut kauan ja melkein henkeänsä pidättäen pulloon, jonka oli sieltä ottanut. Mutta hän oli pannut pullon takaisin. Miksi hän näyttelisi hullua ja turmelisi tulevankin elämänsä? Nämä yöt toisensa jälkeen hän oli kulkenut ja kulkenut hetkeäkään levähtämättä, usein seisahtuen miettimään, vaikka väsyneet raajat hänen allansa vapisivat eivätkä tahtoneet totella, ja neljä seinää pyöri hänen kiiltävissä silmissänsä.
Ennen kotiinmenoansa ihmiset kokoontuivat pimeässä toimiston ovelle ja hurrasivat viimeisen kerran.
Isäntä kuuli sen, ja hänen huulensa värähtelivät.
"Tomppelit — he eivät ymmärrä", hän mutisi henkeään vetäen ja jatkoi yksinäistä käyntiänsä.
Seuraavana aamuna eräs kaivosmies, joka toimi Hugh Ritsonin käskyläisenä, toi hänelle aamiaisen. Ei ollut enää varhainen. Aurinko oli noussut korkealle, mutta kaihtimet olivat vielä alhaalla ja kynttilä paloi pöydällä. Mies tahtoi sammuttaa kynttilän ja päästää sisään auringonvaloa, mutta hänen isäntänsä kielsi sen. Mies oli methodisti ja hyräili virttä askarrellessaan. Tänä aamuna hän oli tavallista iloisempi ja onnellisempi astuessaan sisään tarjottimineen, mutta kun hän näki Hugh Ritsonin kalpeat kasvot, hänen omatkin kasvonsa synkistyivät.
"Te olette vielä kuin nuoret miehet, Luke", sanoi isäntä. "Kuinka vanha te olette?"
"Seitsemänkymmenen yhreksän, herra. Minä olen syntynyt yhreksänkymment' kahreksan. Se oli samoihin aikoihin, kuin Punaparta taisteli meitä vastaan ja Nelson nujersi sen."
"Uskallanpa otaksua, että teillä on nyt jo lapsenlapsiakin?"
"Herra teitä siunatkoon, on, ja lapsenlapsenlapsia kokonaista kymmenen kappaletta. Ja kaikki ovat riskiä ja terveitä, Jumalan olkoon kiitos."